Kesän seesteinen aurinko paistoi siniseltä, valkeiden hattarapilvien laikuttamalta taivaalta. Suomalainen nuori, Tarmo Teräs, oli lähtenyt iltapäiväkävelylle itähelsinkiläiseen lähiöön. Valkokylkiset koivut huojuivat miedossa tuulessa ja suomalaisen käytännönläheisen insinööritaidon arkkitehtoniset tyylinäytteet kohosivat yhdenmukaisissa riveissä huolellisesti asfaltoidun kävelytien molemmin puolin.
Täällä ei autoja saa paikoittaa villisti mihin sattuu, ajatteli Tarmo ylpeänä. Tämä on Suomi.
Vastaan tuli hyvinpukeutuneita, keskiluokkaista elämää viettäviä tavallisia suomalaisia, joista osa kulkiessaan puhui kännyköihinsä. Muukalaisilla ei täällä ollut tarvetta pysähdellä keskustelemaan ventovieraiden kanssa kadulla vastaan tullessaan, vaan kaikille suotiin lähtökohtainen yksityisyytensä. Moderni teknologia mahdollisti kuitenkin samanaikaisesti kommunikoinnin omien kavereiden kanssa. Tarmokin näpytteli tarmokkaasti tekstiviestejä kulkiessaan.
Äkkiä hänen katurauhansa rikkoutui äänekkääseen mölinään, joka tarkemmin tarkasteltuna näytti lähtevän ostarin kulmilla notkuvasta tummanpuhuvasta nuorukaisesta, joka oli sonnustautunut löysiin vaatteisiin ja epäsuomalaisittain turhan yläviistoon sojottavaan lippalakkiin.
Mustanpuhuva poika näytti siinä puhuvan kalliiseen älypuhelimeen. Hänellä oli myös kultasormuksia eikä näyttänyt olevan kiire mihinkään, ainakaan töihin.
Kohteliaana suomalaisnuorena Tarmo suhtautui myönteisesti ilmeisen afrikkalaistaustaiseen tulijaan, joka toi väriä suomalaisen lähiön elämänmenoon. Tarmo ojensi reippaasti jäntevän vaaleanpunaisen kätensä ja tervehti ystävällisesti afrikkalaistaustaista kanssaihmistään.
Afrikkalainen ihmetteli, miksi Tarmon puhelin oli paljon vanhempaa mallia kuin hänen, ja miksi Tarmolla oli Facebookissa paljon vähemmän kavereita kuin afrikkalaisella, kutsukaamme häntä tässä tarinassa vaikkapa Abdi Samboksi.
Tarmo kertoi Abdille, että suomalaiset ovat usein yksinäisiä ja joutuvat elämään vaikeissa, ankarissakin oloissa. Suomessa on iät ajat ollut kylmää - ei leppoisaa troopillista ilmanalaa, jossa herkulliset hedelmät roikkuvat puissa ilmaiseksi täyttämässä kenen tahansa vatsoja. Suomessa lapset ovat joutuneet elämään kovaa elämää, kuokkimaan soita, raivaamaan metsiä, polttamaan kaskea, järsimään pettuleipää ja taistelemaan Karjalassa vapautensa puolesta.
Abdi afrikkalainen ihmetteli valkoiset silmät ymmyrkäisinä tummassa naamassa loistaen, kuinka suomalaiset olivat ahkeruudellaan ja ankaralla työllä nostaneet tämän yhteiskunnan turvesoiden ja kosteiden korpien kätköistä. Hän katsoi Tarmoa suoraan tämän syvänsinisiin silmiin ja ymmärsi. Suomalainen oli purrut hammasta. Ei hänen tarvinnut käyttää liikoja sanoja kertoakseen, mistä kaikessa oli kysymys.
"Minäpä tiedän", huudahti Abdi afrikkalainen. "Lähden seuraavalla koneella takaisin Somaliaan kehittämään omaa alkuperäistä kotimaatani. Unelmani on, että se olisi kerran yhtä ahkera ja työteliäs yhteiskunta kuin Suomi, ja että siellä vallitsisi samanlainen rauha."
Mentyään kotiin pakkaamaan Abdi päätti myös poistaa turhat kaverit Facebookistaan, lakata ottamasta itsestään peilikuvia kännykkäkameralla sekä puhua vastedes julkisilla paikoilla hiljaisemmalla äänellä kännykkäänsä.
Muutamaa päivää myöhemmin Tarmo oli ottanut säädyllisessä avioliitossa elävät vanhempansa, insinööri, reservin kapteeni Toivo Teräksen ja rouvansa ompelijatar Heljä Teräksen, mukaansa Helsinki-Vantaan palvelumyönteiselle lentokentälle, saattaakseen uuden tummanpuhuvan ystävänsä kotimatkalle kohti Mogadishun kuumankosteaa palmujen katvetta.
Siellä heiluttivat nyt iloisesti käsiään liinatukkaiset vaaleat suomalaiset, kun afrikkalaispoika keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja lampsi löysissä vaatteissaan letkeästi konetta kohti. Olivat vieraanvaraiset suomalaiset vielä antaneet hänelle halal-poronlihaa ja eräpuukon viemisiksi. Kuinka ystävällistä väkeä suomalaiset olivatkaan! Puukon joutui Abdi tosin sijoittamaan ruumaan meneviin matkatavaroihin, sillä suomalaisilla lentokentillä kannetaan aiheellista huolta kaikkien turvallisuudesta.
Lentokoneen ikkunasta Abdi katseli etääntyviä viheriöiviä metsiä, joita ei ollut hakattu polttopuiksi eikä ylilaidunnettu aavikoiksi. Puhdasvetiset siniset järvet kimmelsivät puiden siimeksessä ja Itämeren lempeät aallot huuhtelivat jääkausien sileiksi ja särmättömiksi hiomia graniittisia rantakallioita. Yhtäkään rannikolle dumpattua ruosteista tankkeria tai merirosvovenettä ei näkynyt. Valkeina ja huolettomina seilasivat siviilipurjeveneet pitkin vapaan saariston rantoja.
Abdi oli oppinut paljon Suomesta, kiitos Tarmon, joka oli avannut hänelle kunnioituksen Suomea ja suomalaisuutta kohtaan. Mahtaisiko Somaliasta piankin tulla Suomen kaltainen, hän pohti, ja loi haaveilevan katseensa loittonevaan pohjoiseen taivaanrantaan.
Täällä ei autoja saa paikoittaa villisti mihin sattuu, ajatteli Tarmo ylpeänä. Tämä on Suomi.
Vastaan tuli hyvinpukeutuneita, keskiluokkaista elämää viettäviä tavallisia suomalaisia, joista osa kulkiessaan puhui kännyköihinsä. Muukalaisilla ei täällä ollut tarvetta pysähdellä keskustelemaan ventovieraiden kanssa kadulla vastaan tullessaan, vaan kaikille suotiin lähtökohtainen yksityisyytensä. Moderni teknologia mahdollisti kuitenkin samanaikaisesti kommunikoinnin omien kavereiden kanssa. Tarmokin näpytteli tarmokkaasti tekstiviestejä kulkiessaan.
Äkkiä hänen katurauhansa rikkoutui äänekkääseen mölinään, joka tarkemmin tarkasteltuna näytti lähtevän ostarin kulmilla notkuvasta tummanpuhuvasta nuorukaisesta, joka oli sonnustautunut löysiin vaatteisiin ja epäsuomalaisittain turhan yläviistoon sojottavaan lippalakkiin.
Mustanpuhuva poika näytti siinä puhuvan kalliiseen älypuhelimeen. Hänellä oli myös kultasormuksia eikä näyttänyt olevan kiire mihinkään, ainakaan töihin.
Kohteliaana suomalaisnuorena Tarmo suhtautui myönteisesti ilmeisen afrikkalaistaustaiseen tulijaan, joka toi väriä suomalaisen lähiön elämänmenoon. Tarmo ojensi reippaasti jäntevän vaaleanpunaisen kätensä ja tervehti ystävällisesti afrikkalaistaustaista kanssaihmistään.
Afrikkalainen ihmetteli, miksi Tarmon puhelin oli paljon vanhempaa mallia kuin hänen, ja miksi Tarmolla oli Facebookissa paljon vähemmän kavereita kuin afrikkalaisella, kutsukaamme häntä tässä tarinassa vaikkapa Abdi Samboksi.
Tarmo kertoi Abdille, että suomalaiset ovat usein yksinäisiä ja joutuvat elämään vaikeissa, ankarissakin oloissa. Suomessa on iät ajat ollut kylmää - ei leppoisaa troopillista ilmanalaa, jossa herkulliset hedelmät roikkuvat puissa ilmaiseksi täyttämässä kenen tahansa vatsoja. Suomessa lapset ovat joutuneet elämään kovaa elämää, kuokkimaan soita, raivaamaan metsiä, polttamaan kaskea, järsimään pettuleipää ja taistelemaan Karjalassa vapautensa puolesta.
Abdi afrikkalainen ihmetteli valkoiset silmät ymmyrkäisinä tummassa naamassa loistaen, kuinka suomalaiset olivat ahkeruudellaan ja ankaralla työllä nostaneet tämän yhteiskunnan turvesoiden ja kosteiden korpien kätköistä. Hän katsoi Tarmoa suoraan tämän syvänsinisiin silmiin ja ymmärsi. Suomalainen oli purrut hammasta. Ei hänen tarvinnut käyttää liikoja sanoja kertoakseen, mistä kaikessa oli kysymys.
"Minäpä tiedän", huudahti Abdi afrikkalainen. "Lähden seuraavalla koneella takaisin Somaliaan kehittämään omaa alkuperäistä kotimaatani. Unelmani on, että se olisi kerran yhtä ahkera ja työteliäs yhteiskunta kuin Suomi, ja että siellä vallitsisi samanlainen rauha."
Mentyään kotiin pakkaamaan Abdi päätti myös poistaa turhat kaverit Facebookistaan, lakata ottamasta itsestään peilikuvia kännykkäkameralla sekä puhua vastedes julkisilla paikoilla hiljaisemmalla äänellä kännykkäänsä.
Muutamaa päivää myöhemmin Tarmo oli ottanut säädyllisessä avioliitossa elävät vanhempansa, insinööri, reservin kapteeni Toivo Teräksen ja rouvansa ompelijatar Heljä Teräksen, mukaansa Helsinki-Vantaan palvelumyönteiselle lentokentälle, saattaakseen uuden tummanpuhuvan ystävänsä kotimatkalle kohti Mogadishun kuumankosteaa palmujen katvetta.
Siellä heiluttivat nyt iloisesti käsiään liinatukkaiset vaaleat suomalaiset, kun afrikkalaispoika keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja lampsi löysissä vaatteissaan letkeästi konetta kohti. Olivat vieraanvaraiset suomalaiset vielä antaneet hänelle halal-poronlihaa ja eräpuukon viemisiksi. Kuinka ystävällistä väkeä suomalaiset olivatkaan! Puukon joutui Abdi tosin sijoittamaan ruumaan meneviin matkatavaroihin, sillä suomalaisilla lentokentillä kannetaan aiheellista huolta kaikkien turvallisuudesta.
Lentokoneen ikkunasta Abdi katseli etääntyviä viheriöiviä metsiä, joita ei ollut hakattu polttopuiksi eikä ylilaidunnettu aavikoiksi. Puhdasvetiset siniset järvet kimmelsivät puiden siimeksessä ja Itämeren lempeät aallot huuhtelivat jääkausien sileiksi ja särmättömiksi hiomia graniittisia rantakallioita. Yhtäkään rannikolle dumpattua ruosteista tankkeria tai merirosvovenettä ei näkynyt. Valkeina ja huolettomina seilasivat siviilipurjeveneet pitkin vapaan saariston rantoja.
Abdi oli oppinut paljon Suomesta, kiitos Tarmon, joka oli avannut hänelle kunnioituksen Suomea ja suomalaisuutta kohtaan. Mahtaisiko Somaliasta piankin tulla Suomen kaltainen, hän pohti, ja loi haaveilevan katseensa loittonevaan pohjoiseen taivaanrantaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti