Kokko, kansallisvalkea

Teräksen perhe vietti kansallismielistä juhannusta mökillään metsäin siimeksessä, sinivetisen järven rannalla. Oli lämmintä eikä yö langennut lainkaan, vaan oli alati valoisaa kuin kansallisen kirkastuksen kokeneessa mielessä.

Toivo-isä ja Väinö-eno sytyttelivät yhdessä kokkoa. Tarmo-poika autteli käyttelemällä kirvestä ja tuomalla lisää oksia kokkoon. Kaikki olivat raittiita.

Aino-tyttönen katseli vierestä säälliseltä etäisyydeltä, sillä tytön ei ollut sopivaa sekaantua miesten puuhiin. Pian äiti tarvitsisi Ainoa ruoanlaittoon ja siivoamiseen liittyvissä tehtävissä.

"Äiti äiti!" huudahti Aino-tyttönen. "Miksi miehet sytyttävät tulta?"

"Se on kokko", selitti äiti. "Jo ikiaikaisista ajoista lähtien suomalaiset ovat sytyttäneet keskikesällä kokkoja vesistöjen varsille. Se on osa kansallista kulttuuriamme."

"Poltetaanko siinä kerettiläisiä?" kysyi Aino. "Voi minä niin haluan nähdä uskomme puhtaana ja noitien ja kerettiläistä palavan."

"Ehei, ei suinkaan", toppuutteli äiti, sillä hän oli viisas, tosi kansallismielinen. "Ymmärrän että olet väkevä pyhässä vihassa, mutta meillä täällä Suomessa on uskonnonvapaus. Toisin kuin monessa muussa maassa. Täällä Suomessa kaikenlaiset vääräuskoisetkin saavat elää aivan rauhassa emmekä me polta heitä roviolla tahi muutenkaan vahingoita."

"Ihanko totta!" hämmästeli Aino-tytärlapsi silmät ymmyrkäisinä. "Saavatko juutalaisetkin olla rauhassa?"

"Tottahan toki, juutalaiset ovat kokeneet kovia. Vaikka he tekivätkin hirvittävän vääryyden Suomen kansalle surmaamalla Jeesuksen, heitä pitää kohdeltaman armolla."

"Saavatko muslimitkin elää? Minä en ala jos musulmaanejakaan ei saa vainota!"

"Äläs nyt ole tuhma tyttö", nuhteli Hilja-äiti. "Musulmaanitkin ovat Jumalan luomia lapsia. Meidän tulee kohdella heitä kuten muitakin ihmisiä. Sitä edellyttää jo hyväntahtoinen, uskossamme vahva kansallismielemme. Suomi ei ole mikään roistovaltio, jossa vääräuskoisia vainotaan."

Aino katseli kaihoisasti kuinka oksankäppyrät ja hajonneiden portaiden laudat kärventyivät kokossa. Sitten olikin juhannustaikojen aika. Aino hyppelehti kukkamekossaan kukkealla kedolla ja keräsi kukkia tyynynsä alle, nähdäkseen unessa tulevan sulhasensa. Hän toivoi kovasti, ettei tuo uneen ilmestyvä sulho vaan olisi musulmaani tai muukaan harhaoppinen, vaan vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen Suomen heimon urho.

Toivo-isä lämmitti saunan ja Väinö-eno kertoi oikeusjutuista. Usko-vaari heräsi päiväuniltaan ja turisi kertomuksia sodasta. Lapset kuuntelivat ja painoivat mieleen varoittavia tarinoita siitä, mitä voi tapahtua jos ei isänmaa varaudu kyllin hyvin ryssän seuraavaan hyökkäykseen.

Sitten otettiin perhepotretti.

"Isä isä, saako Rytinäkin tulla mukaan kuvaan?" kysyi Aino-tyttönen.

"Totta kai", hymyili äiti. "Se on perheenjäsen siinä missä Pyry-pystykorvammekin."

Rytinä oli vaarin pyssy. Aika rytinä olikin käynyt kun sillä oli ryssiä rynkytetty. Aino-tyttönen poimi pyssyn hellästi telineestään ja toi sen Usko-vaarille. Tarmo-veli sai kuitenkin pidellä pyssyä perhekuvassa.

Kokko loimusi valkeana, kansallisena.

Vala ja liitto

Oli seesteinen sunnuntaipäivä, kun kansallismielinen Teräksen perhe oli lähtenyt kirkkoon. Valkeat pilvet purjehtivat matkaansa sinisellä taivaalla, kuin Suomen joutsenet jääkautisella järvellä.

Silti tämä ei ollut mikä tahansa sunnuntai. Oli Toivo-isän ja Heljä-äidin hääpäivä. Kaksikymmentä siunattua vuotta aiemmin olivat he astuneet säädylliseen kristilliseen avioon, isä Toivo, insinööri ja reservin kapteeni, asepuvussaan, ja äiti Heljä, ompelijatar, kauneimmassa itse kutomassaan hääpuvussa. Sillä kansallismielisen vaimon oli hyvä osata neuloa ja kutoa vaatteita. Se oli suomalainen perinne. Eihän sitä koskaan tiennyt, milloin ryssä taas ryntäisi.

Kirkolta puiston läpi kävellessään lapset olivat iloisia. Toivo ja Heljä Teräksellä oli kaksi lasta, Tarmo-poika ja Aino-tytär. He olivat kunnollisia, kansallismielisiä lapsia. Tarmo oli oppinut käyttämään puoliautomaattista Usko-vaarin ohjauksessa jo opittuaan hädin tuskin kävelemään.

Äkkiä Aino-tyttönen huomasi ihmeen kauniin oravan, joka kantoi pähkinöitä puuhun. Mutta puu ei ollut enää yhtä kaunis kuin orava. Salama (ehkä Jumalaa pilkatakseen) oli silponut siitä pois tärkeitä oksia ja iskenyt mustan arven, kuin myrkyn tulehduttaman, puun kylkeen. Mutta siinä se vain edelleen seisoi, vankkana itätuulta vastaan.

"Äiti miksi tuo puu on rampa?" huudahti Aino, kääntäen viattomat siniset silmänsä Heljä-äidin puoleen. "Miksi noin kaunis orava asuu haavoittuneessa puussa?"

"Voi tyttöni", äiti vastasi. "Tuota sinun on kysyttävä isältäsi, sillä isäsi on viisas, isänmaallinen."

Heljä-äiti katsahti palvovasti mieheensä, reservin kapteeni Teräkseen, ja tuuli heilutteli hänen oljenvärisiä pitkiä hiuksiaan. "Toivo rakas, tyttäremme kysyy vakavia."

"Niin", sanoi Toivo. "Lapsemme ovat jo isoja ja heidän on aika ymmärtää, mistä Liitossa on kyse."

"Tarkoittaako isä avioliittoa?" kysyi Tarmo, joka oli vakaasti varttuva kansallismielinen nuorimies.

"Kuulkaas lapset", lausui Toivo-isä. "Silloin kuin isä ja äiti menivät naimisiin, avioliitossamme eivät astuneet vihille vain suomalainen mies ja suomalainen nainen, vaan siellä olivat läsnä myös Jeesus ylimääräisenä sulhasena ja Suomi-neito morsiamena."

"Ihanko totta?" ihmetteli Aino silmät ymmyrkäisinä.

"Niin", sanoi Toivo. "Ja kuten te tiedätte, Suomi-neito joutui sodissa raiskatuksi. Kuinka voisikaan kansallismielinen mies olla täysin onnellinen niin kauan kuin Suomettarelta puuttuu toinen käsivarsi ja karjalainen hameenhelma?"

"Ja Sallaakin näykittiin ennen kuin nuorikoksi ehti", päivitteli Heljä-äiti.

"Voi sehän on ihan kuin äitimme olisi haavoittunut sodassa!" huudahti Aino-tyttönen. Tarmo katseli leuka tanassa vakaasti mutta päättäväisesti itää kohti.

"Nyt tiedätte", sanoi Toivo-isä, "että avioliitossa on kyse paitsi heteroseksuaalisen miehen ja heteroseksuaalisen naisen pyhästä liitosta, myös valasta, joka koskee isänmaatamme ja sen koskemattomuutta."

"Vielä se Karjala otetahan takaisin", puuskahti Tarmo-poika. "Sitten liehuu Viipurin linnassakin taas Suomen sinivalkoinen lippu."

Kuin taikaiskusta, ehkä Herran johdatuksesta, olivat he sillä hetkellä tulleet paikalle, jossa tuulessa hulmusi rivi Suomen tasavallan valkeita siniristilippuja. Kuinka kauniilta ne näyttivätkään tummanvihreää kuusimetsää vasten! Sillä hetkellä Tarmosta tuntui kuin liput olisivat hulmunneet heidän sydämissäänkin, pakahtuvina rakkaudesta isänmaahan.

Mutta samalla hetkellä alkoi Suomen kesälle niin ominainen hellä tihkusade. Se ropisi taivaalta heidän päälleen ja kasteli vaatteita. Mutta eihän suomalaista kansallismielistä perhettä ole sokerista tehty, eihän.

"Tulkaa", sanoi Tarmo tarmokkaasti. "Luo lippujen."

Lippujen luona olikin pieni katos, linja-autopysäkki. He odottelivat siinä hetken, kunnes sade loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Aurinko paistoi taas pilvien välistä, ja taivaalle piirtyi sateenkaari.

"Katso isä!" Aino huudahti. "Sateenkaari! Isä, isä, onko sateenkaaren päässä ruukku kultaa?"

Toivo-isä loi vakavan katseen saateenkaaritetulle taivaalle, ja virkkoi sitten: "Ei siellä mitään kultaruukkua ole, tyttöseni. Se on vain kukkahattutätien keksimä satu. Ja taivaalle se sateenkaari kuuluukin, ei kirkkoon sisälle."

Niin vietti Teräksen perhe isän ja äidin hääpäivää ydinperheen parissa.

Irina ymmärtää yskän

Irina on inkeriläistaustainen maahanmuuttajatyttö. Kerran oli hän lähtenyt ulos ystävättäriensä Ljudmilan ja Nadeždan kanssa. He halusivat katsella suuriruhtinaskunnan pääkaupungin Helsingin viehättävää saksalaisvaikutteista keskustaa. Perjantai-iltapäivän kunniaksi olivat tytöt pynttäytyneet mitä muodikkaimmin ja postanneet itsestään keikistelykuvia Vkontakteen.

"Oi, kuinka puhtaan valkea se on!" huudahti Irina kun he tulivat Senaatintorille ja katselivat valkoisen protestanttisen Suurkirkon mahtavaa hahmoa, josta katolisille ja ortodokseille ominainen kuvainpalvonta oli puhdistettu pois pystyttämällä sisälle valtavat Lutherin ja Melanchthonin patsaat.

"Mutta kukas tuo on?" ihmetteli Ljudmila, kun he tulivat tsaari Aleksanteri II:n patsaan tykö. "Sehän on... Sehän on meidän keisarimme Aleksanteri!"

"Miten on mahdollista että suomalaiset ovat jättäneet sen tänne? Suomalaisethan vihaavat meitä", huomautti Nadežda hämmentyneenä.

"Emme suinkaan", puuttui silloin lähellä seisoskellut kanta-asukas puheeseen. "Huolimatta kaikista niistä vääryyksistä, joita pieni Suomen kansakunta on kohdannut suuren itäisen naapurimaansa taholta, me suomalaiset teemme eron äidinmaanne stalinilaisen aikakauden ja muunkin imperialismin sekä toisaalta noihin tragedioihin perin syyttömien yksityisten kansalaisten välillä."

Nuorukainen oli iältään vasta poikanen, vaalea ja olkitukkainen - sikäli kuin hänellä tukkaa oli, olihan hän kansallismielinen eikä mikään pitkätukka. Mutta oli hänen taivaansinisissä silmissä silti jo jotakin vakavaa, kuin sotaveteraanin viisas katse. Mietteliäästi hän kohotti kasvonsa kohti Engelin rakennusten takana näkyvää aurinkoa, hänen leukansa kaari oli miltei germaaninen.

"Saanen esittäytyä, nuoret neidot", hän lausui. "Nimeni on Tarmo Teräs, olen kansallismielinen poika."

Irina, Nadežda ja Ljudmila kikattivat ja tirskuivat.

"Voi, me kun luulimme, kotikielisemme agitaation ja eräiden Suomessa toimivien dosenttien paljastamien seikkojen perusteella, että täällä Suomessa venäläistä tyttöä ja naista alati kohdellaan pahoin. Että lapsemme riistetään meiltä ja meitä kutsutaan ilotytöiksi."

Tarmo yskäisi tähän kansallisen arvokkaasti, kuten hän oli havainnut setänsä varatuomari Väinö Valkeisen yskähtelevän virallisissa asiayhteyksissä.

"Ei suinkaan, neiti hyvä", hän lohdullisesti virkkoi, ja venättäret viehkeästi vaihtoivat katseita. "Te olette tulleet osaksi kaikkialla rehottavaa suomalaisen heimon vastaista parjauskampanjaa, joka surettaa nuorta isänmaallista sydäntäni. Todellisuudessa me kansallismieliset suomalaiset olemme kohteliaita ja asiallisia vieraillemme. Seuratkaa minua, niin ymmärrätte."

Tytöt seurasivat Tarmoa kuuliaisesti, kuten naisen aina kuuluukin miestä kunnioittaa. Keskustelunsa lomassa kulkivat he kujaa pitkin kohti Kauppatoria ja näkivät edessään liikennevalot.

"Katsokaahan neidit", Tarmo viittasi joukkoon vaaleita, asiallisesti käyttäytyviä kantasuomalaisia, jotka odottivat tunnollisesti vuoroaan punaisen liikennevalon palaessa. "Meillä Suomessa noudatetaan sääntöjä. Tietä ei sovi ylittää, jos on punainen valo. Tiedättehän te venäläisinä, että punainen merkitsee pysähtyneisyyttä."

Pian olivat he Kauppatorilla, jossa Ljudmila ihasteli valkeita lokkeja. "Täällähän saa vapaasti ruokkia lokkeja vaikkapa jäätelöannoksilla", huudahti Nadežda. "Kuinka ihmeellisen vapaata maassanne onkaan!"

"Niin", sanoi Tarmo jäyhästi. "Emme me suotta taistelleet vapaussodassa, talvisodassa ja jatkosodassa vapautemme puolustamiseksi punaiselta tyrannialta."

Mutta tuntui, että tyttöjä huoletti nyt jo aivan jokin muu asia.

"Kertokaahan gospodin Terjas", tiedusteli Irina. "Mistä se johtuu, että kun me kävelimme halki tämän torin, niin moni suomalainen mies väisteli katseitamme ja käänsi kasvonsa häveliäästi poispäin tai maahan?"

Tarmo yskähti virallisluontoisesti, ja selitti sitten nuoreksi mieheksi kovin viisaalla, kansallismielen vakauttamalla äänellään: "Katsokaahan nuoret neidit, suomalainen mies on luonnoltansa häveliäs ja vaatimaton, kuin graniitti maaperässämme. Kauniita naisia nähdessämme me emme halua tehdä itsestämme suurta numeroa. Osaamme käyttäytyä täällä kotimaassamme maan tavalla. Toisin on joidenkin vielä tapoihimme tottumattomien tulijoiden kohdalla. Sellaista huonoa käytöstä eteläisiltä mailta tulleilta veljiltämme emme me kansallismieliset suomalaiset miehet mielellämme katselisi. Mutta raittiina ja kohteliaina vaikenemme."

"Voi, nyt asia vasta valkeni minulle", huokasi Irina. "Kuinka ihania suomalaismiehet ovatkaan. Ja komeita vaaleine kutreineen ja koillisine kulmakaarineen."

Vieläkin painoi jokin asia Irina-tyttösen mieltä. Niinpä hän kysyi: "Entä miksi sitten niin monet suomalaiset naiset häpeilemättä tuijottavat meitä, kuin olisimme rikkoneet jotain lakia suorastaan?"

Tarmo yskähti hyväntahtoisesti. "Kuulkaa, se johtuu vain siitä, että olette pukeutuneet niin muodikkaasti ja kauneuttanne erityisesti esiin tuovalla tavalla. Suomalainen nainen on käytännöllinen ja vaatimaton soturien tytär, sisar ja äiti. Hän tuo esille vaatimattomuuttaan eikä siksi hyväksy turhamaisuutta myöskään sisariltaan."

"Voi, emme tuota tienneet!" huudahti Nadežda. "Kuinka olimmekaan ajattelemattomia suomalaisia sisariamme kohtaan!"

"Ei hätää", sanoi Tarmo. "Pohjolan suurin tavaratalo Stockmann on tuossa lähellä. Voitte ostaa sieltä suomalaisen tekstiiliteollisuuden korkealaatuisia tuulipukutuotteita, jotta varmasti välttäisitte kaikenlaiset väärinkäsitykset kanta-asukkaiden taholta."

"Voimmeko ennen suomalaisen katumuodin mukaisten tuulipukujen hankkimista ottaa valokuvia Presidentin linnasta ja Päävartiosta, kuten nuo kiinalaiset tekevät?" tiedusteli Ljudmila.

"Voitte!" virnisti Tarmo kansallisen leveästi. "Suomi näet on vapaa maa, kansallisessa taistelussamme verellä lunastettu."

Tarmo auttaa afrikkalaista

Kesän seesteinen aurinko paistoi siniseltä, valkeiden hattarapilvien laikuttamalta taivaalta. Suomalainen nuori, Tarmo Teräs, oli lähtenyt iltapäiväkävelylle itähelsinkiläiseen lähiöön. Valkokylkiset koivut huojuivat miedossa tuulessa ja suomalaisen käytännönläheisen insinööritaidon arkkitehtoniset tyylinäytteet kohosivat yhdenmukaisissa riveissä huolellisesti asfaltoidun kävelytien molemmin puolin.

Täällä ei autoja saa paikoittaa villisti mihin sattuu, ajatteli Tarmo ylpeänä. Tämä on Suomi.

Vastaan tuli hyvinpukeutuneita, keskiluokkaista elämää viettäviä tavallisia suomalaisia, joista osa kulkiessaan puhui kännyköihinsä. Muukalaisilla ei täällä ollut tarvetta pysähdellä keskustelemaan ventovieraiden kanssa kadulla vastaan tullessaan, vaan kaikille suotiin lähtökohtainen yksityisyytensä. Moderni teknologia mahdollisti kuitenkin samanaikaisesti kommunikoinnin omien kavereiden kanssa. Tarmokin näpytteli tarmokkaasti tekstiviestejä kulkiessaan.

Äkkiä hänen katurauhansa rikkoutui äänekkääseen mölinään, joka tarkemmin tarkasteltuna näytti lähtevän ostarin kulmilla notkuvasta tummanpuhuvasta nuorukaisesta, joka oli sonnustautunut löysiin vaatteisiin ja epäsuomalaisittain turhan yläviistoon sojottavaan lippalakkiin.

Mustanpuhuva poika näytti siinä puhuvan kalliiseen älypuhelimeen. Hänellä oli myös kultasormuksia eikä näyttänyt olevan kiire mihinkään, ainakaan töihin.

Kohteliaana suomalaisnuorena Tarmo suhtautui myönteisesti ilmeisen afrikkalaistaustaiseen tulijaan, joka toi väriä suomalaisen lähiön elämänmenoon. Tarmo ojensi reippaasti jäntevän vaaleanpunaisen kätensä ja tervehti ystävällisesti afrikkalaistaustaista kanssaihmistään.

Afrikkalainen ihmetteli, miksi Tarmon puhelin oli paljon vanhempaa mallia kuin hänen, ja miksi Tarmolla oli Facebookissa paljon vähemmän kavereita kuin afrikkalaisella, kutsukaamme häntä tässä tarinassa vaikkapa Abdi Samboksi.

Tarmo kertoi Abdille, että suomalaiset ovat usein yksinäisiä ja joutuvat elämään vaikeissa, ankarissakin oloissa. Suomessa on iät ajat ollut kylmää - ei leppoisaa troopillista ilmanalaa, jossa herkulliset hedelmät roikkuvat puissa ilmaiseksi täyttämässä kenen tahansa vatsoja. Suomessa lapset ovat joutuneet elämään kovaa elämää, kuokkimaan soita, raivaamaan metsiä, polttamaan kaskea, järsimään pettuleipää ja taistelemaan Karjalassa vapautensa puolesta.

Abdi afrikkalainen ihmetteli valkoiset silmät ymmyrkäisinä tummassa naamassa loistaen, kuinka suomalaiset olivat ahkeruudellaan ja ankaralla työllä nostaneet tämän yhteiskunnan turvesoiden ja kosteiden korpien kätköistä. Hän katsoi Tarmoa suoraan tämän syvänsinisiin silmiin ja ymmärsi. Suomalainen oli purrut hammasta. Ei hänen tarvinnut käyttää liikoja sanoja kertoakseen, mistä kaikessa oli kysymys.

"Minäpä tiedän", huudahti Abdi afrikkalainen. "Lähden seuraavalla koneella takaisin Somaliaan kehittämään omaa alkuperäistä kotimaatani. Unelmani on, että se olisi kerran yhtä ahkera ja työteliäs yhteiskunta kuin Suomi, ja että siellä vallitsisi samanlainen rauha."

Mentyään kotiin pakkaamaan Abdi päätti myös poistaa turhat kaverit Facebookistaan, lakata ottamasta itsestään peilikuvia kännykkäkameralla sekä puhua vastedes julkisilla paikoilla hiljaisemmalla äänellä kännykkäänsä.

Muutamaa päivää myöhemmin Tarmo oli ottanut säädyllisessä avioliitossa elävät vanhempansa, insinööri, reservin kapteeni Toivo Teräksen ja rouvansa ompelijatar Heljä Teräksen, mukaansa Helsinki-Vantaan palvelumyönteiselle lentokentälle, saattaakseen uuden tummanpuhuvan ystävänsä kotimatkalle kohti Mogadishun kuumankosteaa palmujen katvetta.

Siellä heiluttivat nyt iloisesti käsiään liinatukkaiset vaaleat suomalaiset, kun afrikkalaispoika keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja lampsi löysissä vaatteissaan letkeästi konetta kohti. Olivat vieraanvaraiset suomalaiset vielä antaneet hänelle halal-poronlihaa ja eräpuukon viemisiksi. Kuinka ystävällistä väkeä suomalaiset olivatkaan! Puukon joutui Abdi tosin sijoittamaan ruumaan meneviin matkatavaroihin, sillä suomalaisilla lentokentillä kannetaan aiheellista huolta kaikkien turvallisuudesta.

Lentokoneen ikkunasta Abdi katseli etääntyviä viheriöiviä metsiä, joita ei ollut hakattu polttopuiksi eikä ylilaidunnettu aavikoiksi. Puhdasvetiset siniset järvet kimmelsivät puiden siimeksessä ja Itämeren lempeät aallot huuhtelivat jääkausien sileiksi ja särmättömiksi hiomia graniittisia rantakallioita. Yhtäkään rannikolle dumpattua ruosteista tankkeria tai merirosvovenettä ei näkynyt. Valkeina ja huolettomina seilasivat siviilipurjeveneet pitkin vapaan saariston rantoja.

Abdi oli oppinut paljon Suomesta, kiitos Tarmon, joka oli avannut hänelle kunnioituksen Suomea ja suomalaisuutta kohtaan. Mahtaisiko Somaliasta piankin tulla Suomen kaltainen, hän pohti, ja loi haaveilevan katseensa loittonevaan pohjoiseen taivaanrantaan.