Irina ymmärtää yskän

Irina on inkeriläistaustainen maahanmuuttajatyttö. Kerran oli hän lähtenyt ulos ystävättäriensä Ljudmilan ja Nadeždan kanssa. He halusivat katsella suuriruhtinaskunnan pääkaupungin Helsingin viehättävää saksalaisvaikutteista keskustaa. Perjantai-iltapäivän kunniaksi olivat tytöt pynttäytyneet mitä muodikkaimmin ja postanneet itsestään keikistelykuvia Vkontakteen.

"Oi, kuinka puhtaan valkea se on!" huudahti Irina kun he tulivat Senaatintorille ja katselivat valkoisen protestanttisen Suurkirkon mahtavaa hahmoa, josta katolisille ja ortodokseille ominainen kuvainpalvonta oli puhdistettu pois pystyttämällä sisälle valtavat Lutherin ja Melanchthonin patsaat.

"Mutta kukas tuo on?" ihmetteli Ljudmila, kun he tulivat tsaari Aleksanteri II:n patsaan tykö. "Sehän on... Sehän on meidän keisarimme Aleksanteri!"

"Miten on mahdollista että suomalaiset ovat jättäneet sen tänne? Suomalaisethan vihaavat meitä", huomautti Nadežda hämmentyneenä.

"Emme suinkaan", puuttui silloin lähellä seisoskellut kanta-asukas puheeseen. "Huolimatta kaikista niistä vääryyksistä, joita pieni Suomen kansakunta on kohdannut suuren itäisen naapurimaansa taholta, me suomalaiset teemme eron äidinmaanne stalinilaisen aikakauden ja muunkin imperialismin sekä toisaalta noihin tragedioihin perin syyttömien yksityisten kansalaisten välillä."

Nuorukainen oli iältään vasta poikanen, vaalea ja olkitukkainen - sikäli kuin hänellä tukkaa oli, olihan hän kansallismielinen eikä mikään pitkätukka. Mutta oli hänen taivaansinisissä silmissä silti jo jotakin vakavaa, kuin sotaveteraanin viisas katse. Mietteliäästi hän kohotti kasvonsa kohti Engelin rakennusten takana näkyvää aurinkoa, hänen leukansa kaari oli miltei germaaninen.

"Saanen esittäytyä, nuoret neidot", hän lausui. "Nimeni on Tarmo Teräs, olen kansallismielinen poika."

Irina, Nadežda ja Ljudmila kikattivat ja tirskuivat.

"Voi, me kun luulimme, kotikielisemme agitaation ja eräiden Suomessa toimivien dosenttien paljastamien seikkojen perusteella, että täällä Suomessa venäläistä tyttöä ja naista alati kohdellaan pahoin. Että lapsemme riistetään meiltä ja meitä kutsutaan ilotytöiksi."

Tarmo yskäisi tähän kansallisen arvokkaasti, kuten hän oli havainnut setänsä varatuomari Väinö Valkeisen yskähtelevän virallisissa asiayhteyksissä.

"Ei suinkaan, neiti hyvä", hän lohdullisesti virkkoi, ja venättäret viehkeästi vaihtoivat katseita. "Te olette tulleet osaksi kaikkialla rehottavaa suomalaisen heimon vastaista parjauskampanjaa, joka surettaa nuorta isänmaallista sydäntäni. Todellisuudessa me kansallismieliset suomalaiset olemme kohteliaita ja asiallisia vieraillemme. Seuratkaa minua, niin ymmärrätte."

Tytöt seurasivat Tarmoa kuuliaisesti, kuten naisen aina kuuluukin miestä kunnioittaa. Keskustelunsa lomassa kulkivat he kujaa pitkin kohti Kauppatoria ja näkivät edessään liikennevalot.

"Katsokaahan neidit", Tarmo viittasi joukkoon vaaleita, asiallisesti käyttäytyviä kantasuomalaisia, jotka odottivat tunnollisesti vuoroaan punaisen liikennevalon palaessa. "Meillä Suomessa noudatetaan sääntöjä. Tietä ei sovi ylittää, jos on punainen valo. Tiedättehän te venäläisinä, että punainen merkitsee pysähtyneisyyttä."

Pian olivat he Kauppatorilla, jossa Ljudmila ihasteli valkeita lokkeja. "Täällähän saa vapaasti ruokkia lokkeja vaikkapa jäätelöannoksilla", huudahti Nadežda. "Kuinka ihmeellisen vapaata maassanne onkaan!"

"Niin", sanoi Tarmo jäyhästi. "Emme me suotta taistelleet vapaussodassa, talvisodassa ja jatkosodassa vapautemme puolustamiseksi punaiselta tyrannialta."

Mutta tuntui, että tyttöjä huoletti nyt jo aivan jokin muu asia.

"Kertokaahan gospodin Terjas", tiedusteli Irina. "Mistä se johtuu, että kun me kävelimme halki tämän torin, niin moni suomalainen mies väisteli katseitamme ja käänsi kasvonsa häveliäästi poispäin tai maahan?"

Tarmo yskähti virallisluontoisesti, ja selitti sitten nuoreksi mieheksi kovin viisaalla, kansallismielen vakauttamalla äänellään: "Katsokaahan nuoret neidit, suomalainen mies on luonnoltansa häveliäs ja vaatimaton, kuin graniitti maaperässämme. Kauniita naisia nähdessämme me emme halua tehdä itsestämme suurta numeroa. Osaamme käyttäytyä täällä kotimaassamme maan tavalla. Toisin on joidenkin vielä tapoihimme tottumattomien tulijoiden kohdalla. Sellaista huonoa käytöstä eteläisiltä mailta tulleilta veljiltämme emme me kansallismieliset suomalaiset miehet mielellämme katselisi. Mutta raittiina ja kohteliaina vaikenemme."

"Voi, nyt asia vasta valkeni minulle", huokasi Irina. "Kuinka ihania suomalaismiehet ovatkaan. Ja komeita vaaleine kutreineen ja koillisine kulmakaarineen."

Vieläkin painoi jokin asia Irina-tyttösen mieltä. Niinpä hän kysyi: "Entä miksi sitten niin monet suomalaiset naiset häpeilemättä tuijottavat meitä, kuin olisimme rikkoneet jotain lakia suorastaan?"

Tarmo yskähti hyväntahtoisesti. "Kuulkaa, se johtuu vain siitä, että olette pukeutuneet niin muodikkaasti ja kauneuttanne erityisesti esiin tuovalla tavalla. Suomalainen nainen on käytännöllinen ja vaatimaton soturien tytär, sisar ja äiti. Hän tuo esille vaatimattomuuttaan eikä siksi hyväksy turhamaisuutta myöskään sisariltaan."

"Voi, emme tuota tienneet!" huudahti Nadežda. "Kuinka olimmekaan ajattelemattomia suomalaisia sisariamme kohtaan!"

"Ei hätää", sanoi Tarmo. "Pohjolan suurin tavaratalo Stockmann on tuossa lähellä. Voitte ostaa sieltä suomalaisen tekstiiliteollisuuden korkealaatuisia tuulipukutuotteita, jotta varmasti välttäisitte kaikenlaiset väärinkäsitykset kanta-asukkaiden taholta."

"Voimmeko ennen suomalaisen katumuodin mukaisten tuulipukujen hankkimista ottaa valokuvia Presidentin linnasta ja Päävartiosta, kuten nuo kiinalaiset tekevät?" tiedusteli Ljudmila.

"Voitte!" virnisti Tarmo kansallisen leveästi. "Suomi näet on vapaa maa, kansallisessa taistelussamme verellä lunastettu."