Peikkometsässä

Usko Teräs oli sotaveteraani. Hän oli ollut rintamalla puolustamassa Suomen maan ja kansan vapautta ryssäläiseltä pahuudelta, joka tankkien ja piippalakkiarmeijoiden muodossa vyöryi Viipuriin. Suometar oli vääryydellä väkisinmaattu ja haavoitettu, mutta eikö mitä, taas kuokki tuo ahkera kansa itsensä suosta ja suurten vaikeuksien kautta voittoon. Oli siinä iivanalla ihmettelemistä, kun tuhkatkin oli viety pesästä ja nikkelit Petsamosta ja yhä vain Suomi sisulla sinnitteli!

Mutta kaikesta ei ollut Usko-vaari ylpeä nyky-Suomessa. Oli kaikenmoista kalkattajaa ja inisijää internetti vääräällään ja Arkadianmäellä asti. Suomalainen kansallismieli oli tullut kantamaan jos jonkinmoisia viiruksia. Sellainen suretti vaaria suuresti. Hän oli taistellut vapaan maan puolesta eikä minkään paviaanitarhan.

Teräsvaari oli saunonut ja uinut järvessä ja kotvan asioita mietittyään päätti, että lastenlasten oli tullut aika lähteä eräretkelle. Eikä ihan minkätahansalaiselle eräretkelle vaan tarunhohtoiselle taipaleelle opettavaiseen peikkometsään. Ehkä haasteiden kautta lapsoset löytäisivät aarteista kalleimman, loistavana hohtavan kansallismielen, joka kirkastaisi heidän otsansa.

Usko-vaari löysi lapsenlapset, Tarmo-pojan ja Aino-tytön, pelaamasta legendaarista suomalaista lautapeliä "Afrikan tähteä," jossa etsittiin hohtavaa valkotimanttia pitkin mustanpuhuvaa neekeriheimojen maata. Lapset olivat tosin leikkimielisesti antaneet pelille uudeksi nimeksi "Karjalan tähden," sillä Karjalan tähdenhän sitä timanttia Äänislinnasta etsittiin.

"Heipä hei lapset", sanoi vaari, ja lapset tervehtivät isoisäänsä kuuliaisina ja raittiilla mielellä. He innostuivat veteraanin nähdessään, ja alkoivat heti kinuta vaarilta lisää sotakertomuksia, jotta voisivat eläytyä Suomen kansan sankaruuteen ja marttyyriuteen.

"Kerro Bobi Sivénistä!" huudahti Aino-tyttönen ja painoi melodraamallisesti rintaansa. "Sydämeni sykkii tuolle suomalaisen nuorison sankarille, joka mieluummin uhrasi henkensä kuin nieli Suomen heimon ylpeyden!"

"Ei tänään", virkkoi vaari verkkaisesti. "Tänään minulla on teille jotain paljon parempaa. Haluaisitteko etsiä aivan ehtaa timanttia? Oikeaa kansallista aarretta!"

"Joo!" huusivat lapsukaiset yhteen ääneen.

"Hyvä on", sanoi isoisä. "Se on tarunomainen taikatimantti nimeltä Valkeinen, joka on kätketty meidän mökkimme takana avautuvaan Peikkometsään. Mutta varoitan teitä, lapset. Peikkometsä on täynnä vaaroja, villipetoja ja perverttejä."

"Ei haittaa", huudahti Tarmo ja pui nyrkkiään uhmakkaasti. "Meikä pieksee pervertit mennen tullen. Koska jaetahan aseet?"

"Olkoon sitten", lausui vanhus viisaalla, kansallisella äänellään. "Käyhän Tarmo hakemassa Rytinä telineestään, puhdista ja kokoa se asianmukaiseen taistelukuntoon."

Tarmo juoksi hakemaan vaarin pyssyn, jolla oli kerran rytistelty ryssää vastaan pitkin Aunuksen korpimaita. Ennätysajassa Tarmo nysväsi aseen käyttökuntoon ja seisoi asennossa vaarin tarkastaessa, että kaikki oli kunnossa.

"Lähdetäänpä sitten, lapset." Ja niin lähtivät he taivaltamaan, vaari edellä kömpien, sillä vanhempia piti aina kunnioittaman ja seurattaman, Tarmo-poika perässä vaaroja kiväärin piippua pitkin vahtien, ja Aino-tyttönen hyppelehtien kukkamekossaan viimeisenä. Oli siinä viehättävä kansallinen näky, kun viheriöivien sammalmättäiden ja naavapartaisten kuusikoiden läpi kävi retkueen tie.

"Ollaanko jo pian Peikkometsässä?" kyseli Aino kärsimättömästi.

"Ole tyttö hiljaa", Tarmo määräsi, olihan hän isoveli. "Miehet keskittyvät täällä nyt suunnistamiseen ja vihollisen toiminnan tarkkailemiseen."

He tulivat ahon laitaan. Siellä oli hämärää ja kaukana loisti ikäänkuin tulipatsas.

"Mikä tuolla on?" huudahti Tarmo. "Mennään heti sinne!"

Vaarin ilme oli mietteliäs, arvoituksellinen. "Se on virvatuli, lapset. Sellaisten kanssa pitää olla alati varuillaan mikäli tosi kansallismieltä jäljittää."

"Ei se mitään! Tahtoo nähdä!" Ja lapset juoksivat jo aholle kohti häämöttävää liekkiä.

Aho oli aavemainen, hämärä. Siellä vallitsi alakuloinen, nariseva tunnelma, ja kylmä henkäys kävi läpi ahon, niin että lapsia palelsi äkkiä luihin ja ytimiin.

"Mikä kauhea?" huudahti Aino kun edestä lähestyi hahmo. Se oli kalpea, lukuun ottamatta rusottavan punaisia poskiaan, ja perin tyytymättömän näköinen, muistuttaen kovasti suuren kansallismielisen, Hugo Simbergin, maalausta "Halla."

"Tuoko?" mutisi Usko-vaari. "No tuohan on Halla. Täällä se aholla ulisee ja vaikeroi, hönkien kylmää ilmaa ympärilleen."

Ennen kuin lapset ehtivät sanoa mitään, Halla aloitti loputtoman vuodatuksen, jossa oli paljon pitkiä ja hienolta kuulostavia sanoja kuten roturealismi ja islamilainen invaasio, ja ahon Halla tuntui olevan loputtoman kauhuissaan siitä, miten surkea ja heikko Suomi oli, miten Suomen kulttuuri tulisi saman tien muutaman maahan saapuneen muukalaisen alistamaksi, ja kuinka pitäisi heittäytyä apokalyptiseen sotaan musulmaaneja, maahanmuuttajia ja vihervasemmistoa vastaan. Jotkut suvakit olivat kuulemma luoneet valtavan salaliiton muukalaisten hillittömäksi rahtaamiseksi mädättämään Suomea. Mutta Jumalaan ei Halla-ukkeli uskonut eikä oikein mihinkään muuhunkaan omaa kylmänkalseaa nuivuuttaan lukuunottamatta.

Silti kylmän hengen vuodattaessa rasittavia jaarituksiaan ahon laidoilta kantautui kymmenien orjamaisten rakkikoirien kiimainen ulina ja räksytys, kun ne innosta häntiään heiluttaen yrittivät jäljitellä mestarinsa käyttämiä itselleen liian hienoja sanoja ja tilastoja.

"Ei ole kansallishenkeä täällä", virkkoi vaari lapsille. "Surullinen on tämä noiduttu aho asukkeineen. Ja virvaliekki, se vie vain loputtomaan katkeruuden suohon vailla poispääsyä. Tulkaahan nyt lapset, meidän on jatkettava matkaa, jos mielimme jostain löytää Valkeisen."

Lapset seurasivat vaaria silmät pyöreinä ja kun Halla huusi vielä perään hakevansa yläkerrasta aseensa ja ampuvansa lasten kanssa pelehtivää homovaaria päähän, Tarmo kohotti Rytinän ja nautti jo mielessään tutusta rekyylistä, kun hallahengen punaposkinen pää räjähtäisi kedolle.

"Älä suotta", sanoi vaari ja painoi viisaan teräskouransa pyssyn piipulle. "Annetaan Hallan hönkiä ja jätetään se omaan arvoonsa. Me olemme etsimässä kansallishengen Valkeista."

Halla oli kuitenkin puhallellut niin paljon kylmää ilmaa, että läheinen ranta oli huurun peitossa ja järvi heidän ja edessä häämöttävän synkeän saaren välissä jäätynyt. Ei hätää, heidän ei tarvinnut tällä kertaa soutaa saareen, sillä rannasta löytyi potkukelkka.

Potkukelkalla polkien Tarmo, Aino ja Usko-vaari ylittivät järven jään ja saapuivat saareen, jota jostain kumman syystä kansoitti vauhko hirvilauma. Mikä kumma olikaan saanut tavallisesti ylväät kansallissarvipäämme tuollaisen vaahtosuisen hysterian valtaan? Oliko se pahamaineinen hirvien sieraimissa loisiva saivarkärpänen, joka porautui aivoihin ja tuotti tuloksena täydellisen kaistapäisyyden?

Vähän aikaa saaren edestakaisin säntäileviä hirviä ihmeteltyään lapset kuulivat jostain mättäiden seasta karikkeesta rivoa kiljahtelua. Kun he katsoivat lähemmäs, sieltä tuli esiin hämmästyttävä olento: mitättömän näköinen hiiri, jolla oli sarvet päässä! Mutta ei siinä kaikki: hiiri suolsi ilmoille mitä iljettävimpiä kauhistuksia ja pilkkaavia sanoja. Niin hirveitä kuvotuksia, ettei sellaisia ollut Teräksen perheessä kuunaan kuultu. Aino-tyttönen peitti kauhistuneena korvansa.

"Hyi, piru, kauhistusten kauhistus!" huudahti Tarmo ja kohotti jälleen Rytinä-pyssyn, joka suorastaan syyhysi päästä upottamaan luotinsa tuohon vastenmieliseen olioon.

"Anna olla", virkkoi vaari suvaitsevasti kuin tosi kansallismielinen. "Tuo rotankuvotus on Sarvihiiri. Eipä se taida Suomen luontoon kuulua, jonkinlainen vieraslaji. Mutta meidän ei tarvitse tällä retkellämme vuodattaa verta. Tosi kansallismielinen ei ryhdy väkivaltaan, ellei ole pakko."

"Kikkarapäitä kuonoon!" kiljui Sarvihiiri hysteerisellä äänellä ja räkätti itse omille iljetyksilleen kuin muinaisesta saastasta si'innyt noita-akka.

"Lähdetäänpä tältä saarelta eteenpäin", sanoi vaari. "Täältä ei kansallismieltä löydy."

"Sulaa hulluutta senkin edestä", puuskahti Tarmo. "Abominaatio! Et olisi säästänyt sen niljaista henkeä!"

"Ymmärrän tunteitasi, poikaseni", vaari sanoi. "Mutta tässä maailmassa meidän tosi kansallismielisten on osoitettava olevamme Peikkometsän mörköjä parempia. Eikä sitä koskaan tiedä. Joskus käy niin, että alhaisimmillakin olennoilla on tämän maailman järjestyksessä lopulta tehtävänsä, joka selviää meille vasta kun matkaa on kyllin kuljettu."

Niin kulkivat he kolmikkesin rantaan, jonne Hallan henkäys ei ollut ulottunut, ja järvi oli sula, tyyni. Vaari nouti pajujen kätköstä ruuhen ja he kaikki astuivat venhoon, soutaen hiljalleen järven tyvenelle. Vastarannalla häämötti lehto, jonka poikki heidän piti kulkea päästäkseen vehreälle laitumelle.

Tuskin olivat he vetäneet venhonsa salon rantaan kun lehdosta alkoi kantautua kauhistuksia ja loppumatonta törkyä. Ensin vastaan ryntäsi raivopäinen akka, joka pärski kiljuhumalassa ilmoille käsittämättömyyksiä. Syvemmällä lehdossa asui seppä, joka oli kauan sitten menettänyt työkykyisyytensä. Nykyisin lehdon seppä vain rääkyi jotain neekerinkullin lutkutuksesta ja ryssänperseen nuolemisesta.

Tällä kertaa vaari ja lapset eivät edes pysähtyneet, vaari vain puisteli merkitsevästi päätään hämmästyneille lapsille. "Ei ole kansallishenkeä täällä, ei", totesi Tarmo tomerasti, ja ukki nyökytteli. Poikahan alkoi oppia.

Lehtoisen salon halki kuljettuaan tulivat he jälleen aukean laitaan. Kyseessä oli laidun, ja keskellä laidunta iso lihava sonni.

"Katso vaari!" huudahtivat lapset. "Lehmä!"

"Ei tuo ole lehmä", sanoi vaari, "vaan sonni. Ei kannata mennä liian lähelle!" Mutta lapset juoksivat jo innostuneina sonnia kohti.

Sonni mylvähteli ilmoille mitä mieleensä juolahti, ja takana olevalla laidunmaalla ammuttiin tahdissa joka kerran, kun sonni mölähti. Suuret laumat epävireisesti räyskiviä ja paukkaavia piskejä juoksenteli pitkin laitumen laitoja, näykkien kauhuissaan väisteleviä lampaita. Sonnilla oli kuritusremmi ja se mylvi, että lehmien paikka oli navetassa, jossa niitä voitiin lypsää lypsämistään.

"Ei ole kansallishenkeä täälläkään", sanoi isoisä surumielisesti. "Ennen oli tälläkin maaseudulla vielä miehiä. Nyt ovat hallanhenkäys ja hirvikärpäset saattaneet nämä vainiot rikkaruohokentiksi ja villiintyneet rakkikoirat raivoavat vaahtosuisina laumoina terrorisoimassa maarahvasta. Rankkuria täällä tarvittaisiin, ei sonnia tunkiolla."

Lopulta he tulivat Peikkometsän myyttiseen osaan, jossa hautojen peittämän kankaan keskeltä kohosi kaksi tornia, kummassakin valkopartainen velho mölisemässä manaa ilmoille. Vaari kertoi lapsille, että toinen velho-olennoista oli vihaavainen, toinen taas hämminkäinen, koska yksi vihasi kaikkea, paitsi Venäjää, josta Suomen olennon mielestä pitäisi ottaa mallia, ja toinen taas hämmensi kaikkea sekoittamalla käsitteet, maailmanhistorian ja arvokummajaisensa osaksi käsittämätöntä keskiaikaan kaipailevaa keitostaan.

Kaukana tornien alapuolella riehuivat maan rajassa menninkäiset, maahiset ja hiidet, kuka kiroten, kuka vaahtosuisena vaahdoten, kuka ilkkuen ja pilkaten, kuka puskista huudellen ja kuka yrittäen näykkiä ja saada selville Teräksen perheen tulisijaa, jotta voisi käydä kiusaamassa naisia ja lapsia. Siellä jossain Peikkometsän perimmäisellä laidalla, yksinään ja jotenkin peikoistakin erillisenä, mökötti myös kummallinen kainuulainen sappiukko, joka puhui lakkaamatta pahansuovin vihjailuin ja arvoituksin, kieltäytyen ottamasta vastuuta mistään sanomastaan. Jos se näki jossain jotakin aitoa tai innostunutta, se oksensi suuresta suustaan pahanhajuisia eritteitä, jotta kaikkialla olisi yhtä huono henki kuin sen synkässä kotiluolassa.

Lapset olivat hämmästyneitä kaikesta näkemästään, eivätkä selvästi tunnistaneet ympärillään sitä kansallishenkeä, johon he rakastavien vanhempiensa ja perheensä hyveellisen kunnian kautta olivat tutustuneet. Mutta vaari ei vielä virkkonut mitään. Hän antoi Tarmon tökkiä maahisia sivuummas pyssynpiipulla ja aina väliin huitaistakin jos tulivat liian lähelle päätään aukomaan.

"Isoisä, missä Valkeis-timantti on?" kyseli Aino-tyttönen kärsimättömänä.

"Etsikäähän vielä hieman, niin löydätte sen", sanoi vaari hymyillen lapsenlapsilleen ymmärtäväistä, kansallista hymyä.

"Hei, mikä tuolla kiiltää!" huudahti Tarmo ja osoitti aseettomalla sormellaan kohti hetteikköä. Kun hän innokkaasti lähti tutkimaan, sieltä löytyi kuin löytyikin kiiltävä jalokivi, mutta se oli valkean sijaan ruskeansävyinen ja haisi epäilyttävältä.

"Tuo", sanoi isoisä opettavaisesti, "on ihmeellinen jalokivi Flanderin maalta, mutta enpä suosittele, että kajoat siihen lähemmin."

Totta tosiaan, kun Tarmo oli koskettamaisillaan kiveä, flanderilainen ihmejalokivi alkoi huutaa huonolla suomella törkeyksiä musunsynnyttäjistä ja uuniin heittämisestä. Sitten jalokivi muutti muotoaan ja siitä tuli Jalavakadun painajaissetä. Lapset nyrpistivät nenäänsä inhosta ja vetäytyivät kauemmas. Vaari laski kuitenkin taas lempeällä kädenliikkeellään Tarmon pitelemän pyssyn piipun.

"Antaa olla, kiehukoon ihmejalokivi sapessaan, kun on kerran ruskoruosteesta saastunut."

"Tuo nyt ei ainakaan ole Valkeis-timantti", tuhahti Tarmo. "Sehän ei ole edes suomalainen."

"Eipä olekaan", sanoi isoisä. "Mutta katsokaahan pimenneelle taivaalle! Siellä loistaa Pohjantähti, oma kansallinen Valkeisemme, joka johtotähtenä johdattaa meitä suomalaisia kansallismielemme maisemiin, Pohjolan taivaan alle."

"Sehän on kuin Beetlehemin tähti, joka tervehti Jeesuksen syntymää", huudahti Aino.

"Niin", sanoi isoisä viisaasti. "Ja tuo timantti, tarunhohtoinen Valkeinen, on myös teidän sydämissämme sykkivä aito ja puhdas kansallishenki, joka ei ole tullut riivaajista saastuneeksi, ei virvatulten hukuttamaksi, hallanhenkäysten kylmettämäksi eikä hirvikärpäsistä hillittömäksi."

Oli aika Teräksen vaarin ja lapsosten lähteä taipaleelle kotia kohti. Maahiset, noidat, rakkilaumat ja sarvipäiset hiiret jäivät kihisemään ja kuhisemaan Peikkometsän siimekseen, eivätkä enää kyenneet myrkyttämään Tarmossa ja Ainossa orastavia kauniin kansallismielen taimia.