Monet kutsuvat itseään kansallismielisiksi, harvat heistä sitä todella ovat. Monet kutsuvat itseään isänmaallisiksi, harvat heistä sitä todella ovat. Näet sekä kansallismielisyys että isänmaallisuus ovat käsitteitä, jotka liian usein varastetaan halpahintaisen poliittisen agitaation palvelukseen, vaikka nimenomaan ne ryhmät, jotka mielellään kutsuvat itseään kansallismielisiksi ja isänmaallisiksi, eivät ymmärrä kansallismielen luonnetta eivätkä toimi isänmaansa parhaaksi.
Kansallismielisyys on aivan liian arvokas asia - ja liian arvokas sana - uhrattavaksi erilaisten ääriliikkeiden, fasistien, uusfasistien, kansallissosialistien, rasistien, ksenofoobien, antisemiittien ja islamofoobien omaisuudeksi. Isänmaallisuus on liian arvokas asia ja sana uhrattavaksi kansallisvihaa lietsovien äärinationalistien tai pahimmillaan ulkomailta vaikutteensa ammentavien maanpetturien keppihevoseksi. Niiden, jotka todellisuudessa rakastavat kansaansa ja isänmaataan, tulee vaatia ja ottaa nämä käsitteet jälleen omikseen, pudistaa niiden päälle roiskuneen ruskean loan ja kirkastaa ne varsinaiseen tarkoitukseensa.
Aidon kansallismielisen keskeinen ominaisuus on kansallismieli. Se ei, toisin kuin usein kuvitellaan, tarkoita pakkomielteistä asennoitumista dikotomiaan välillä "me" ja "muut". Ei suinkaan. Kansallismieli on ihmisen tietoisuutta kulttuurisen ja kokemuksellisen olemassaolonsa kansallisesta ulottuvuudesta. Se on mielen kiintymystä, perehtyneisyyttä ja tietoa omasta kansallisesta identiteetistä, sen eri ulottuvuuksista, historiasta, perinteistä, kielestä, arvoista ja kulttuurista.
Olen itse sitä mieltä, että eräs suomalaisen kansallismielen tärkeimmistä ominaisuuksista on vilpitön rakkaus suomen kieleen ja sen käyttämiseen. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö esimerkiksi ruotsin-, saamen- tai tataarinkielisellä voisi olla erittäin vahvaa suomalaista kansallismieltä, kuten monessa tapauksessa onkin. Rikas ja kehittynyt kansallismieli ei milloinkaan ole ahdas, vaan pikemminkin tietoinen oman kansan monimuotoisuudesta ja vuorovaikutuksellisuudesta.
Merkittävää ajattelutyötä tällä saralla tehnyt esoteerisen maantieteen ja periferiaterapian koulukunta on luonnehtinut kansallismieleksi kutsumaani ihmisen kansallisen olemuksellisuuden ydintä Eino Leinon kotiseudun perituttuuden käsitteen kautta:
Tuo on mielestäni erinomainen luonnehdinta, joka ilmentää kielen lisäksi toista tärkeää kansallismielen ulottuvuutta - suhdetta maisemaan. Se hallitsee terveen kansallismielen kiintymystä kokemuksellisesti kasvettuun elinympäristöön, sen maantieteellisiin ja maisemallisiin piirteisiin. Tässäkin suhteessa on tärkeää havaita, että rikas ja kehittynyt kansallismieli ei ole maisemansa suhteen ahdas, vaan tietoinen isänmaan tai äidinmaan (tai molempien) maisemallisesta monimuotoisuudesta, sen luonnosta, maaseudusta ja kaupunkiympäristöistä.
Kielellisen ja maisemallisen tietoisuuden lisäksi kansallismielen olennaisen osan muodostaa kulttuurinen tietoisuus. On sivistyneen kansallismielen näkökulmasta erityisen masentavaa ja vihastuttavaa, kuinka tietämättömiä ja ymmärtämättömiä monet kansallismielisiksi itseään väittävät plebeijit ovat, ja ennen kaikkea, kuinka vähän he arvostavat ja osoittavat kiintymystä kansalliseen kulttuuriinsa, sen monimuotoisuuteen ja vuorovaikutuksellisuuteen.
Terve ja sivistynyt kansallismieli tuntee luontaista kiinnostusta ja arvonantoa kansallista taidetta, kirjallisuutta, runoutta, historiaa, kansanperinteitä, uskontoa, muotia, ruumiinkulttuuria, teknologiaa, ruoka- ja juomakulttuuria sekä lukemattomia muita kulttuurin muodostavia osa-alueita kohtaan. Se on tietoinen näiden suuresta monimuotoisuudesta ja linkityksistä maailmankulttuuriin. Se tunnistaa viitteitä kulttuurinsa juurista, kehityksestä, ominaispiirteistä ja myyteistä niitä kohdatessaan, eikä ole oman kulttuurinsa suhteen moukkamainen ummikko.
Hyvän kulttuurisen kansallismielen omaavan kansallismielisen on itse asiassa erittäin vaikea olla vihamielinen tai muutenkaan yksinkertaisen typerä muita kulttuureja kohtaan, sillä se oman kulttuurinsa tuntevana pakostakin tunnistaa myös muissa kulttuureissa niiden rikkauden ja monimuotoisuuden. Kansallismieleltään heikot moukat ovat puolestaan tyypillisesti kyvyttömiä näkemään muitakaan kulttuureja muutoin kuin yksinkertaisten prismojen läpi.
Toivon, että pieniä tarinoitani seuraava lukija hahmottaa niiden kautta entistä oivaltavammin omaa kansallismieltään ja ymmärtää myös miksi kansallismieli sekä siitä kumpuava sivistynyt kansallismielisyys ovat tärkeitä kulttuuria rikastavia voimia.
Kansallismielisyys on aivan liian arvokas asia - ja liian arvokas sana - uhrattavaksi erilaisten ääriliikkeiden, fasistien, uusfasistien, kansallissosialistien, rasistien, ksenofoobien, antisemiittien ja islamofoobien omaisuudeksi. Isänmaallisuus on liian arvokas asia ja sana uhrattavaksi kansallisvihaa lietsovien äärinationalistien tai pahimmillaan ulkomailta vaikutteensa ammentavien maanpetturien keppihevoseksi. Niiden, jotka todellisuudessa rakastavat kansaansa ja isänmaataan, tulee vaatia ja ottaa nämä käsitteet jälleen omikseen, pudistaa niiden päälle roiskuneen ruskean loan ja kirkastaa ne varsinaiseen tarkoitukseensa.
Aidon kansallismielisen keskeinen ominaisuus on kansallismieli. Se ei, toisin kuin usein kuvitellaan, tarkoita pakkomielteistä asennoitumista dikotomiaan välillä "me" ja "muut". Ei suinkaan. Kansallismieli on ihmisen tietoisuutta kulttuurisen ja kokemuksellisen olemassaolonsa kansallisesta ulottuvuudesta. Se on mielen kiintymystä, perehtyneisyyttä ja tietoa omasta kansallisesta identiteetistä, sen eri ulottuvuuksista, historiasta, perinteistä, kielestä, arvoista ja kulttuurista.
Olen itse sitä mieltä, että eräs suomalaisen kansallismielen tärkeimmistä ominaisuuksista on vilpitön rakkaus suomen kieleen ja sen käyttämiseen. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö esimerkiksi ruotsin-, saamen- tai tataarinkielisellä voisi olla erittäin vahvaa suomalaista kansallismieltä, kuten monessa tapauksessa onkin. Rikas ja kehittynyt kansallismieli ei milloinkaan ole ahdas, vaan pikemminkin tietoinen oman kansan monimuotoisuudesta ja vuorovaikutuksellisuudesta.
Merkittävää ajattelutyötä tällä saralla tehnyt esoteerisen maantieteen ja periferiaterapian koulukunta on luonnehtinut kansallismieleksi kutsumaani ihmisen kansallisen olemuksellisuuden ydintä Eino Leinon kotiseudun perituttuuden käsitteen kautta:
"Vaikka ihminen sijoittuisi ja sopeutuisi täysin johonkin uuteen maahan ja oppisi sitä rakastamaan, säilyy hänessä silti loppuikänsä erityinen sisarillisuus alkukotinsa kontujen kanssa. Näkymä rennon huiskupäisistä palmuista, tikarimaisen taivashakuisista sypresseistä tai aaltoilevadyynisestä kaktuserämaasta ei koskaan osu pohjoisen kasvattia niin syvälle kuin maisema, jota hallitsevat lapsuudessa ja nuoruudessa tajuntaan uurtuneet jurot kuusikot, kirkkaat vedet ja äärevien vuodenaikojen herkeämätön mylly.
Usein tarvitaan fyysinen etäisyys omaan lähtömaisemaan, sen luonnonympäristöön ja rakennettuihin kasvoihin, jotta sen arvo ja tuttuus - perituttuus - erityisenä mielen- tai sielunmaisemana valkenisi. Kotiinpaluuta (sen hienosyisimpiä merkityksiä myöten) ei voi olla ilman toisaalla vaeltamista."
Tuo on mielestäni erinomainen luonnehdinta, joka ilmentää kielen lisäksi toista tärkeää kansallismielen ulottuvuutta - suhdetta maisemaan. Se hallitsee terveen kansallismielen kiintymystä kokemuksellisesti kasvettuun elinympäristöön, sen maantieteellisiin ja maisemallisiin piirteisiin. Tässäkin suhteessa on tärkeää havaita, että rikas ja kehittynyt kansallismieli ei ole maisemansa suhteen ahdas, vaan tietoinen isänmaan tai äidinmaan (tai molempien) maisemallisesta monimuotoisuudesta, sen luonnosta, maaseudusta ja kaupunkiympäristöistä.
Kielellisen ja maisemallisen tietoisuuden lisäksi kansallismielen olennaisen osan muodostaa kulttuurinen tietoisuus. On sivistyneen kansallismielen näkökulmasta erityisen masentavaa ja vihastuttavaa, kuinka tietämättömiä ja ymmärtämättömiä monet kansallismielisiksi itseään väittävät plebeijit ovat, ja ennen kaikkea, kuinka vähän he arvostavat ja osoittavat kiintymystä kansalliseen kulttuuriinsa, sen monimuotoisuuteen ja vuorovaikutuksellisuuteen.
Terve ja sivistynyt kansallismieli tuntee luontaista kiinnostusta ja arvonantoa kansallista taidetta, kirjallisuutta, runoutta, historiaa, kansanperinteitä, uskontoa, muotia, ruumiinkulttuuria, teknologiaa, ruoka- ja juomakulttuuria sekä lukemattomia muita kulttuurin muodostavia osa-alueita kohtaan. Se on tietoinen näiden suuresta monimuotoisuudesta ja linkityksistä maailmankulttuuriin. Se tunnistaa viitteitä kulttuurinsa juurista, kehityksestä, ominaispiirteistä ja myyteistä niitä kohdatessaan, eikä ole oman kulttuurinsa suhteen moukkamainen ummikko.
Hyvän kulttuurisen kansallismielen omaavan kansallismielisen on itse asiassa erittäin vaikea olla vihamielinen tai muutenkaan yksinkertaisen typerä muita kulttuureja kohtaan, sillä se oman kulttuurinsa tuntevana pakostakin tunnistaa myös muissa kulttuureissa niiden rikkauden ja monimuotoisuuden. Kansallismieleltään heikot moukat ovat puolestaan tyypillisesti kyvyttömiä näkemään muitakaan kulttuureja muutoin kuin yksinkertaisten prismojen läpi.
Toivon, että pieniä tarinoitani seuraava lukija hahmottaa niiden kautta entistä oivaltavammin omaa kansallismieltään ja ymmärtää myös miksi kansallismieli sekä siitä kumpuava sivistynyt kansallismielisyys ovat tärkeitä kulttuuria rikastavia voimia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti