Kansallisadventti

Adventti, tuo aika joulun alla, jolloin jokainen tosi kansallismielinen valmistautuu messiaan tuloon! Niin myös kansallismielisessä Teräksen perheessä, jossa jokaisena jouluna harras odotus saa omansalaisen, kansallisen sävyn.

Onhan niin, että Suomen kansakunnalle on siunattu aivan erityinen asema Herran toisen tulemisen suhteen. Suomi on Pohjolan Siion, jonka raatajain raivaamien vainioiden yllä Herran hymy alati suopeana liikkui.

Aikoinaan, kun vieras valloittaja yritti tuoda monikulttuuria Suomeen yli Pohjanlahden jään, Lalli tervehti sitä kirves väkevässä kourassaan, puolustaen suomalaiseen kansallisperinteeseen kuuluvaa kristinuskoa, jonka apostoli Luther pyhitti suomalaisten koskemattomaksi kansallisoikeudeksi. Katolisten kuvainpalvojain epäjumalankuvat eivät pilaisi Suurkirkon interiöörin valkeaa puhtautta.

Teräksen perheessä Toivo-isä luki pöytärukouksen ja perheen lapset Tarmo ja Aino kuuntelivat tarkkaavaisesti Heljä-äidin kertomusta suomalaismarttyyrien vuodattamasta verestä uskonpuhdistajain sanoman viemiseksi Repolan ja Porajärven heimoille. Menivät siinä ryssiltä muutamat sipulit ja kaalit sivu suun kun Suomi rynkytti kohti Kuolaa ja Uraalin mäkiä.

Varmaankin Porajärvi oli nyt vapaa ja uskossa, päätteli Aino-tyttönen, hymyili laupiaasti ikkunasta näyttäytyvälle kansallismaisemalle, jossa valkeat hanget hahmottuivat illasta sinertävän tähtitaivaan alla ja kuusimetsän terävät kärjet kohosivat kuin suojaava ohjuskilpi inhaa itää vastaan.

Tarmo hihkaisi riemusta löytäessään puurostaan mantelin. Äiti ja isä olivat sen sinne varta vasten laittaneet, sillä oli sopivaa kansallismielisen pojan kasvulle isänmaalliseen kansallishenkeen, että löytäisi riisistään mantelin. Tuon perisuomalaisen hedelmätuotteen suomalaiskansallisesta puurosta. Tässä perheessähän ei tattaria lusikoitu.

Sitten syötiin lipeäkalaa ja lanttulaatikkoa, eikä kansallismielisen lapsen sovi nyrpistellä nenäänsä, sillä isänsä ja isoisänsä järsivät vuosikymmeniä pettuleipää ja juhlapäivinä nauriita, ja siitä huolimatta kuokkivat routaisen maan viljaviksi vainioiksi sekä rymistelivät ryssät Siperiaan täältä vainoamasta. Ei ollut suomalaisilla ollut koskaan helppoa. Ei kuten Välimeren lämpimäisissä maissa ja Afrikassa, jossa hedelmät roikkuivat valmiina puissa eikä töitä tarvinnut tehdä.

Suomalainen tiesi, mitä työ on. Työ - kansallismielinen velvollisuus.

Jälkiruoaksi oli tähtitorttuja, joiden sulomuoto muistutti perheen pienokaisia joulun pikku enkeleistä, noista taivaalla lennelleistä ilmavoimain Messerschmitteistä ja Curtiss Hawkeista, joilla Erkinheimojen hävitysässäveljekset ennen kansallista marttyroitumistaan tulittivat alas lukemattomia lentäviä ryssäkauhistuksia.

Joulutortut, ajatteli Tarmo. Nuo voitaikinaiset tähtöset, kansallismielisen joulunodotuksen pikku auringot, jotka valaisisivat kansallisena adventtina myös ryssähävittäjistä mustuvan taivaan. Niin väistyisivät kerran nekin tummat pilvet, joita nyt suomalaisen tulevaisuuden itätaivaalle uhkaavina kertyi.

Kansa. Adventtinsa ansainnut. Siellä ne kreivi von Rosenin pikkuauringot nyt roikkuivat kristillisen joulukuusen oksilla. Laulettiin Oi kuusipuu - O Wunderbaum. Veisattiinpa tuossa jumalaapelkääväisessä talossa myös virsiä, etenkin Jumala onpi linnamme. Kuten olikin.

Aino-tyttö kärsimättömästi kirmaili kuusen ympäri ja yritti hypistellä etuajassa sinivalkoisia lahjapapereita, mutta Tarmo oli viisaampi, kansallismielinen. Olihan hän perheen poika. Kielsi siskoaan, joka oitis totteli, sillä tytön kuuluu aina totella miehiä. Niin kasvaisi hän kunnon neidoksi ja pääsisi kerran hyviin kansallisiin naimisiin. Neulomaan sarkapukuja suomenheimonsa sotureille.

"Tontut kattoo!" huudahti nurkassa nuokkuva isoisä.

Jos eivät lapset ole adventtina kiltisti, niin tulee piiskaa, kun Pyhä Nikolaus tulee jouluaattona käymään, mukanaan pikku neekeripalvelijansa vitsakimppuineen, joilla tuhmat ipanat suomitaan sinisiksi. Heljä-äiti valisti lapsosia sormeansa heristäen.

Lapset peljästyivät tuosta kovin. Olisivatko Korvatunturin urkkijat nyt saaneet heistä kompromettoivaa tietoa? Olihan Korvatunturi itärajalla, sen oli Tarmo jo operaatiohuoneen tilannekuvakartoista selvittänyt. Rintama kulki juuri siellä, missä Suuri Pukki asui. Kauheaa!

Tontut - pimeyden ajan punikit! Onneksi vaari oli aina valmiudessa piippalakkien suhteen. Tänäänkin oli hän lasten avustuksella tarkistanut ja puhdistanut Rytinä-pyssynsä, joka jouluna otettiin aina mukaan myös jouluaterialle. Olihan Rytinä perheenjäsen.

Tarmo oli varma, että vaikka Pukki, suurpunikki, lähettäisi kuinka monta piippalakkista pikku desanttia heidän nurkkiinsa, vaari kyllä painaisi heidän otsiinsa nikkelinapit. Sellainen oli totinen joulun henki. Perhe piti yhtä, ja siinä olisi kyllä vitsakimppuneekereillä ja piippalakkitontuilla varomista.

Peikkometsässä

Usko Teräs oli sotaveteraani. Hän oli ollut rintamalla puolustamassa Suomen maan ja kansan vapautta ryssäläiseltä pahuudelta, joka tankkien ja piippalakkiarmeijoiden muodossa vyöryi Viipuriin. Suometar oli vääryydellä väkisinmaattu ja haavoitettu, mutta eikö mitä, taas kuokki tuo ahkera kansa itsensä suosta ja suurten vaikeuksien kautta voittoon. Oli siinä iivanalla ihmettelemistä, kun tuhkatkin oli viety pesästä ja nikkelit Petsamosta ja yhä vain Suomi sisulla sinnitteli!

Mutta kaikesta ei ollut Usko-vaari ylpeä nyky-Suomessa. Oli kaikenmoista kalkattajaa ja inisijää internetti vääräällään ja Arkadianmäellä asti. Suomalainen kansallismieli oli tullut kantamaan jos jonkinmoisia viiruksia. Sellainen suretti vaaria suuresti. Hän oli taistellut vapaan maan puolesta eikä minkään paviaanitarhan.

Teräsvaari oli saunonut ja uinut järvessä ja kotvan asioita mietittyään päätti, että lastenlasten oli tullut aika lähteä eräretkelle. Eikä ihan minkätahansalaiselle eräretkelle vaan tarunhohtoiselle taipaleelle opettavaiseen peikkometsään. Ehkä haasteiden kautta lapsoset löytäisivät aarteista kalleimman, loistavana hohtavan kansallismielen, joka kirkastaisi heidän otsansa.

Usko-vaari löysi lapsenlapset, Tarmo-pojan ja Aino-tytön, pelaamasta legendaarista suomalaista lautapeliä "Afrikan tähteä," jossa etsittiin hohtavaa valkotimanttia pitkin mustanpuhuvaa neekeriheimojen maata. Lapset olivat tosin leikkimielisesti antaneet pelille uudeksi nimeksi "Karjalan tähden," sillä Karjalan tähdenhän sitä timanttia Äänislinnasta etsittiin.

"Heipä hei lapset", sanoi vaari, ja lapset tervehtivät isoisäänsä kuuliaisina ja raittiilla mielellä. He innostuivat veteraanin nähdessään, ja alkoivat heti kinuta vaarilta lisää sotakertomuksia, jotta voisivat eläytyä Suomen kansan sankaruuteen ja marttyyriuteen.

"Kerro Bobi Sivénistä!" huudahti Aino-tyttönen ja painoi melodraamallisesti rintaansa. "Sydämeni sykkii tuolle suomalaisen nuorison sankarille, joka mieluummin uhrasi henkensä kuin nieli Suomen heimon ylpeyden!"

"Ei tänään", virkkoi vaari verkkaisesti. "Tänään minulla on teille jotain paljon parempaa. Haluaisitteko etsiä aivan ehtaa timanttia? Oikeaa kansallista aarretta!"

"Joo!" huusivat lapsukaiset yhteen ääneen.

"Hyvä on", sanoi isoisä. "Se on tarunomainen taikatimantti nimeltä Valkeinen, joka on kätketty meidän mökkimme takana avautuvaan Peikkometsään. Mutta varoitan teitä, lapset. Peikkometsä on täynnä vaaroja, villipetoja ja perverttejä."

"Ei haittaa", huudahti Tarmo ja pui nyrkkiään uhmakkaasti. "Meikä pieksee pervertit mennen tullen. Koska jaetahan aseet?"

"Olkoon sitten", lausui vanhus viisaalla, kansallisella äänellään. "Käyhän Tarmo hakemassa Rytinä telineestään, puhdista ja kokoa se asianmukaiseen taistelukuntoon."

Tarmo juoksi hakemaan vaarin pyssyn, jolla oli kerran rytistelty ryssää vastaan pitkin Aunuksen korpimaita. Ennätysajassa Tarmo nysväsi aseen käyttökuntoon ja seisoi asennossa vaarin tarkastaessa, että kaikki oli kunnossa.

"Lähdetäänpä sitten, lapset." Ja niin lähtivät he taivaltamaan, vaari edellä kömpien, sillä vanhempia piti aina kunnioittaman ja seurattaman, Tarmo-poika perässä vaaroja kiväärin piippua pitkin vahtien, ja Aino-tyttönen hyppelehtien kukkamekossaan viimeisenä. Oli siinä viehättävä kansallinen näky, kun viheriöivien sammalmättäiden ja naavapartaisten kuusikoiden läpi kävi retkueen tie.

"Ollaanko jo pian Peikkometsässä?" kyseli Aino kärsimättömästi.

"Ole tyttö hiljaa", Tarmo määräsi, olihan hän isoveli. "Miehet keskittyvät täällä nyt suunnistamiseen ja vihollisen toiminnan tarkkailemiseen."

He tulivat ahon laitaan. Siellä oli hämärää ja kaukana loisti ikäänkuin tulipatsas.

"Mikä tuolla on?" huudahti Tarmo. "Mennään heti sinne!"

Vaarin ilme oli mietteliäs, arvoituksellinen. "Se on virvatuli, lapset. Sellaisten kanssa pitää olla alati varuillaan mikäli tosi kansallismieltä jäljittää."

"Ei se mitään! Tahtoo nähdä!" Ja lapset juoksivat jo aholle kohti häämöttävää liekkiä.

Aho oli aavemainen, hämärä. Siellä vallitsi alakuloinen, nariseva tunnelma, ja kylmä henkäys kävi läpi ahon, niin että lapsia palelsi äkkiä luihin ja ytimiin.

"Mikä kauhea?" huudahti Aino kun edestä lähestyi hahmo. Se oli kalpea, lukuun ottamatta rusottavan punaisia poskiaan, ja perin tyytymättömän näköinen, muistuttaen kovasti suuren kansallismielisen, Hugo Simbergin, maalausta "Halla."

"Tuoko?" mutisi Usko-vaari. "No tuohan on Halla. Täällä se aholla ulisee ja vaikeroi, hönkien kylmää ilmaa ympärilleen."

Ennen kuin lapset ehtivät sanoa mitään, Halla aloitti loputtoman vuodatuksen, jossa oli paljon pitkiä ja hienolta kuulostavia sanoja kuten roturealismi ja islamilainen invaasio, ja ahon Halla tuntui olevan loputtoman kauhuissaan siitä, miten surkea ja heikko Suomi oli, miten Suomen kulttuuri tulisi saman tien muutaman maahan saapuneen muukalaisen alistamaksi, ja kuinka pitäisi heittäytyä apokalyptiseen sotaan musulmaaneja, maahanmuuttajia ja vihervasemmistoa vastaan. Jotkut suvakit olivat kuulemma luoneet valtavan salaliiton muukalaisten hillittömäksi rahtaamiseksi mädättämään Suomea. Mutta Jumalaan ei Halla-ukkeli uskonut eikä oikein mihinkään muuhunkaan omaa kylmänkalseaa nuivuuttaan lukuunottamatta.

Silti kylmän hengen vuodattaessa rasittavia jaarituksiaan ahon laidoilta kantautui kymmenien orjamaisten rakkikoirien kiimainen ulina ja räksytys, kun ne innosta häntiään heiluttaen yrittivät jäljitellä mestarinsa käyttämiä itselleen liian hienoja sanoja ja tilastoja.

"Ei ole kansallishenkeä täällä", virkkoi vaari lapsille. "Surullinen on tämä noiduttu aho asukkeineen. Ja virvaliekki, se vie vain loputtomaan katkeruuden suohon vailla poispääsyä. Tulkaahan nyt lapset, meidän on jatkettava matkaa, jos mielimme jostain löytää Valkeisen."

Lapset seurasivat vaaria silmät pyöreinä ja kun Halla huusi vielä perään hakevansa yläkerrasta aseensa ja ampuvansa lasten kanssa pelehtivää homovaaria päähän, Tarmo kohotti Rytinän ja nautti jo mielessään tutusta rekyylistä, kun hallahengen punaposkinen pää räjähtäisi kedolle.

"Älä suotta", sanoi vaari ja painoi viisaan teräskouransa pyssyn piipulle. "Annetaan Hallan hönkiä ja jätetään se omaan arvoonsa. Me olemme etsimässä kansallishengen Valkeista."

Halla oli kuitenkin puhallellut niin paljon kylmää ilmaa, että läheinen ranta oli huurun peitossa ja järvi heidän ja edessä häämöttävän synkeän saaren välissä jäätynyt. Ei hätää, heidän ei tarvinnut tällä kertaa soutaa saareen, sillä rannasta löytyi potkukelkka.

Potkukelkalla polkien Tarmo, Aino ja Usko-vaari ylittivät järven jään ja saapuivat saareen, jota jostain kumman syystä kansoitti vauhko hirvilauma. Mikä kumma olikaan saanut tavallisesti ylväät kansallissarvipäämme tuollaisen vaahtosuisen hysterian valtaan? Oliko se pahamaineinen hirvien sieraimissa loisiva saivarkärpänen, joka porautui aivoihin ja tuotti tuloksena täydellisen kaistapäisyyden?

Vähän aikaa saaren edestakaisin säntäileviä hirviä ihmeteltyään lapset kuulivat jostain mättäiden seasta karikkeesta rivoa kiljahtelua. Kun he katsoivat lähemmäs, sieltä tuli esiin hämmästyttävä olento: mitättömän näköinen hiiri, jolla oli sarvet päässä! Mutta ei siinä kaikki: hiiri suolsi ilmoille mitä iljettävimpiä kauhistuksia ja pilkkaavia sanoja. Niin hirveitä kuvotuksia, ettei sellaisia ollut Teräksen perheessä kuunaan kuultu. Aino-tyttönen peitti kauhistuneena korvansa.

"Hyi, piru, kauhistusten kauhistus!" huudahti Tarmo ja kohotti jälleen Rytinä-pyssyn, joka suorastaan syyhysi päästä upottamaan luotinsa tuohon vastenmieliseen olioon.

"Anna olla", virkkoi vaari suvaitsevasti kuin tosi kansallismielinen. "Tuo rotankuvotus on Sarvihiiri. Eipä se taida Suomen luontoon kuulua, jonkinlainen vieraslaji. Mutta meidän ei tarvitse tällä retkellämme vuodattaa verta. Tosi kansallismielinen ei ryhdy väkivaltaan, ellei ole pakko."

"Kikkarapäitä kuonoon!" kiljui Sarvihiiri hysteerisellä äänellä ja räkätti itse omille iljetyksilleen kuin muinaisesta saastasta si'innyt noita-akka.

"Lähdetäänpä tältä saarelta eteenpäin", sanoi vaari. "Täältä ei kansallismieltä löydy."

"Sulaa hulluutta senkin edestä", puuskahti Tarmo. "Abominaatio! Et olisi säästänyt sen niljaista henkeä!"

"Ymmärrän tunteitasi, poikaseni", vaari sanoi. "Mutta tässä maailmassa meidän tosi kansallismielisten on osoitettava olevamme Peikkometsän mörköjä parempia. Eikä sitä koskaan tiedä. Joskus käy niin, että alhaisimmillakin olennoilla on tämän maailman järjestyksessä lopulta tehtävänsä, joka selviää meille vasta kun matkaa on kyllin kuljettu."

Niin kulkivat he kolmikkesin rantaan, jonne Hallan henkäys ei ollut ulottunut, ja järvi oli sula, tyyni. Vaari nouti pajujen kätköstä ruuhen ja he kaikki astuivat venhoon, soutaen hiljalleen järven tyvenelle. Vastarannalla häämötti lehto, jonka poikki heidän piti kulkea päästäkseen vehreälle laitumelle.

Tuskin olivat he vetäneet venhonsa salon rantaan kun lehdosta alkoi kantautua kauhistuksia ja loppumatonta törkyä. Ensin vastaan ryntäsi raivopäinen akka, joka pärski kiljuhumalassa ilmoille käsittämättömyyksiä. Syvemmällä lehdossa asui seppä, joka oli kauan sitten menettänyt työkykyisyytensä. Nykyisin lehdon seppä vain rääkyi jotain neekerinkullin lutkutuksesta ja ryssänperseen nuolemisesta.

Tällä kertaa vaari ja lapset eivät edes pysähtyneet, vaari vain puisteli merkitsevästi päätään hämmästyneille lapsille. "Ei ole kansallishenkeä täällä, ei", totesi Tarmo tomerasti, ja ukki nyökytteli. Poikahan alkoi oppia.

Lehtoisen salon halki kuljettuaan tulivat he jälleen aukean laitaan. Kyseessä oli laidun, ja keskellä laidunta iso lihava sonni.

"Katso vaari!" huudahtivat lapset. "Lehmä!"

"Ei tuo ole lehmä", sanoi vaari, "vaan sonni. Ei kannata mennä liian lähelle!" Mutta lapset juoksivat jo innostuneina sonnia kohti.

Sonni mylvähteli ilmoille mitä mieleensä juolahti, ja takana olevalla laidunmaalla ammuttiin tahdissa joka kerran, kun sonni mölähti. Suuret laumat epävireisesti räyskiviä ja paukkaavia piskejä juoksenteli pitkin laitumen laitoja, näykkien kauhuissaan väisteleviä lampaita. Sonnilla oli kuritusremmi ja se mylvi, että lehmien paikka oli navetassa, jossa niitä voitiin lypsää lypsämistään.

"Ei ole kansallishenkeä täälläkään", sanoi isoisä surumielisesti. "Ennen oli tälläkin maaseudulla vielä miehiä. Nyt ovat hallanhenkäys ja hirvikärpäset saattaneet nämä vainiot rikkaruohokentiksi ja villiintyneet rakkikoirat raivoavat vaahtosuisina laumoina terrorisoimassa maarahvasta. Rankkuria täällä tarvittaisiin, ei sonnia tunkiolla."

Lopulta he tulivat Peikkometsän myyttiseen osaan, jossa hautojen peittämän kankaan keskeltä kohosi kaksi tornia, kummassakin valkopartainen velho mölisemässä manaa ilmoille. Vaari kertoi lapsille, että toinen velho-olennoista oli vihaavainen, toinen taas hämminkäinen, koska yksi vihasi kaikkea, paitsi Venäjää, josta Suomen olennon mielestä pitäisi ottaa mallia, ja toinen taas hämmensi kaikkea sekoittamalla käsitteet, maailmanhistorian ja arvokummajaisensa osaksi käsittämätöntä keskiaikaan kaipailevaa keitostaan.

Kaukana tornien alapuolella riehuivat maan rajassa menninkäiset, maahiset ja hiidet, kuka kiroten, kuka vaahtosuisena vaahdoten, kuka ilkkuen ja pilkaten, kuka puskista huudellen ja kuka yrittäen näykkiä ja saada selville Teräksen perheen tulisijaa, jotta voisi käydä kiusaamassa naisia ja lapsia. Siellä jossain Peikkometsän perimmäisellä laidalla, yksinään ja jotenkin peikoistakin erillisenä, mökötti myös kummallinen kainuulainen sappiukko, joka puhui lakkaamatta pahansuovin vihjailuin ja arvoituksin, kieltäytyen ottamasta vastuuta mistään sanomastaan. Jos se näki jossain jotakin aitoa tai innostunutta, se oksensi suuresta suustaan pahanhajuisia eritteitä, jotta kaikkialla olisi yhtä huono henki kuin sen synkässä kotiluolassa.

Lapset olivat hämmästyneitä kaikesta näkemästään, eivätkä selvästi tunnistaneet ympärillään sitä kansallishenkeä, johon he rakastavien vanhempiensa ja perheensä hyveellisen kunnian kautta olivat tutustuneet. Mutta vaari ei vielä virkkonut mitään. Hän antoi Tarmon tökkiä maahisia sivuummas pyssynpiipulla ja aina väliin huitaistakin jos tulivat liian lähelle päätään aukomaan.

"Isoisä, missä Valkeis-timantti on?" kyseli Aino-tyttönen kärsimättömänä.

"Etsikäähän vielä hieman, niin löydätte sen", sanoi vaari hymyillen lapsenlapsilleen ymmärtäväistä, kansallista hymyä.

"Hei, mikä tuolla kiiltää!" huudahti Tarmo ja osoitti aseettomalla sormellaan kohti hetteikköä. Kun hän innokkaasti lähti tutkimaan, sieltä löytyi kuin löytyikin kiiltävä jalokivi, mutta se oli valkean sijaan ruskeansävyinen ja haisi epäilyttävältä.

"Tuo", sanoi isoisä opettavaisesti, "on ihmeellinen jalokivi Flanderin maalta, mutta enpä suosittele, että kajoat siihen lähemmin."

Totta tosiaan, kun Tarmo oli koskettamaisillaan kiveä, flanderilainen ihmejalokivi alkoi huutaa huonolla suomella törkeyksiä musunsynnyttäjistä ja uuniin heittämisestä. Sitten jalokivi muutti muotoaan ja siitä tuli Jalavakadun painajaissetä. Lapset nyrpistivät nenäänsä inhosta ja vetäytyivät kauemmas. Vaari laski kuitenkin taas lempeällä kädenliikkeellään Tarmon pitelemän pyssyn piipun.

"Antaa olla, kiehukoon ihmejalokivi sapessaan, kun on kerran ruskoruosteesta saastunut."

"Tuo nyt ei ainakaan ole Valkeis-timantti", tuhahti Tarmo. "Sehän ei ole edes suomalainen."

"Eipä olekaan", sanoi isoisä. "Mutta katsokaahan pimenneelle taivaalle! Siellä loistaa Pohjantähti, oma kansallinen Valkeisemme, joka johtotähtenä johdattaa meitä suomalaisia kansallismielemme maisemiin, Pohjolan taivaan alle."

"Sehän on kuin Beetlehemin tähti, joka tervehti Jeesuksen syntymää", huudahti Aino.

"Niin", sanoi isoisä viisaasti. "Ja tuo timantti, tarunhohtoinen Valkeinen, on myös teidän sydämissämme sykkivä aito ja puhdas kansallishenki, joka ei ole tullut riivaajista saastuneeksi, ei virvatulten hukuttamaksi, hallanhenkäysten kylmettämäksi eikä hirvikärpäsistä hillittömäksi."

Oli aika Teräksen vaarin ja lapsosten lähteä taipaleelle kotia kohti. Maahiset, noidat, rakkilaumat ja sarvipäiset hiiret jäivät kihisemään ja kuhisemaan Peikkometsän siimekseen, eivätkä enää kyenneet myrkyttämään Tarmossa ja Ainossa orastavia kauniin kansallismielen taimia.

Kokko, kansallisvalkea

Teräksen perhe vietti kansallismielistä juhannusta mökillään metsäin siimeksessä, sinivetisen järven rannalla. Oli lämmintä eikä yö langennut lainkaan, vaan oli alati valoisaa kuin kansallisen kirkastuksen kokeneessa mielessä.

Toivo-isä ja Väinö-eno sytyttelivät yhdessä kokkoa. Tarmo-poika autteli käyttelemällä kirvestä ja tuomalla lisää oksia kokkoon. Kaikki olivat raittiita.

Aino-tyttönen katseli vierestä säälliseltä etäisyydeltä, sillä tytön ei ollut sopivaa sekaantua miesten puuhiin. Pian äiti tarvitsisi Ainoa ruoanlaittoon ja siivoamiseen liittyvissä tehtävissä.

"Äiti äiti!" huudahti Aino-tyttönen. "Miksi miehet sytyttävät tulta?"

"Se on kokko", selitti äiti. "Jo ikiaikaisista ajoista lähtien suomalaiset ovat sytyttäneet keskikesällä kokkoja vesistöjen varsille. Se on osa kansallista kulttuuriamme."

"Poltetaanko siinä kerettiläisiä?" kysyi Aino. "Voi minä niin haluan nähdä uskomme puhtaana ja noitien ja kerettiläistä palavan."

"Ehei, ei suinkaan", toppuutteli äiti, sillä hän oli viisas, tosi kansallismielinen. "Ymmärrän että olet väkevä pyhässä vihassa, mutta meillä täällä Suomessa on uskonnonvapaus. Toisin kuin monessa muussa maassa. Täällä Suomessa kaikenlaiset vääräuskoisetkin saavat elää aivan rauhassa emmekä me polta heitä roviolla tahi muutenkaan vahingoita."

"Ihanko totta!" hämmästeli Aino-tytärlapsi silmät ymmyrkäisinä. "Saavatko juutalaisetkin olla rauhassa?"

"Tottahan toki, juutalaiset ovat kokeneet kovia. Vaikka he tekivätkin hirvittävän vääryyden Suomen kansalle surmaamalla Jeesuksen, heitä pitää kohdeltaman armolla."

"Saavatko muslimitkin elää? Minä en ala jos musulmaanejakaan ei saa vainota!"

"Äläs nyt ole tuhma tyttö", nuhteli Hilja-äiti. "Musulmaanitkin ovat Jumalan luomia lapsia. Meidän tulee kohdella heitä kuten muitakin ihmisiä. Sitä edellyttää jo hyväntahtoinen, uskossamme vahva kansallismielemme. Suomi ei ole mikään roistovaltio, jossa vääräuskoisia vainotaan."

Aino katseli kaihoisasti kuinka oksankäppyrät ja hajonneiden portaiden laudat kärventyivät kokossa. Sitten olikin juhannustaikojen aika. Aino hyppelehti kukkamekossaan kukkealla kedolla ja keräsi kukkia tyynynsä alle, nähdäkseen unessa tulevan sulhasensa. Hän toivoi kovasti, ettei tuo uneen ilmestyvä sulho vaan olisi musulmaani tai muukaan harhaoppinen, vaan vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen Suomen heimon urho.

Toivo-isä lämmitti saunan ja Väinö-eno kertoi oikeusjutuista. Usko-vaari heräsi päiväuniltaan ja turisi kertomuksia sodasta. Lapset kuuntelivat ja painoivat mieleen varoittavia tarinoita siitä, mitä voi tapahtua jos ei isänmaa varaudu kyllin hyvin ryssän seuraavaan hyökkäykseen.

Sitten otettiin perhepotretti.

"Isä isä, saako Rytinäkin tulla mukaan kuvaan?" kysyi Aino-tyttönen.

"Totta kai", hymyili äiti. "Se on perheenjäsen siinä missä Pyry-pystykorvammekin."

Rytinä oli vaarin pyssy. Aika rytinä olikin käynyt kun sillä oli ryssiä rynkytetty. Aino-tyttönen poimi pyssyn hellästi telineestään ja toi sen Usko-vaarille. Tarmo-veli sai kuitenkin pidellä pyssyä perhekuvassa.

Kokko loimusi valkeana, kansallisena.

Vala ja liitto

Oli seesteinen sunnuntaipäivä, kun kansallismielinen Teräksen perhe oli lähtenyt kirkkoon. Valkeat pilvet purjehtivat matkaansa sinisellä taivaalla, kuin Suomen joutsenet jääkautisella järvellä.

Silti tämä ei ollut mikä tahansa sunnuntai. Oli Toivo-isän ja Heljä-äidin hääpäivä. Kaksikymmentä siunattua vuotta aiemmin olivat he astuneet säädylliseen kristilliseen avioon, isä Toivo, insinööri ja reservin kapteeni, asepuvussaan, ja äiti Heljä, ompelijatar, kauneimmassa itse kutomassaan hääpuvussa. Sillä kansallismielisen vaimon oli hyvä osata neuloa ja kutoa vaatteita. Se oli suomalainen perinne. Eihän sitä koskaan tiennyt, milloin ryssä taas ryntäisi.

Kirkolta puiston läpi kävellessään lapset olivat iloisia. Toivo ja Heljä Teräksellä oli kaksi lasta, Tarmo-poika ja Aino-tytär. He olivat kunnollisia, kansallismielisiä lapsia. Tarmo oli oppinut käyttämään puoliautomaattista Usko-vaarin ohjauksessa jo opittuaan hädin tuskin kävelemään.

Äkkiä Aino-tyttönen huomasi ihmeen kauniin oravan, joka kantoi pähkinöitä puuhun. Mutta puu ei ollut enää yhtä kaunis kuin orava. Salama (ehkä Jumalaa pilkatakseen) oli silponut siitä pois tärkeitä oksia ja iskenyt mustan arven, kuin myrkyn tulehduttaman, puun kylkeen. Mutta siinä se vain edelleen seisoi, vankkana itätuulta vastaan.

"Äiti miksi tuo puu on rampa?" huudahti Aino, kääntäen viattomat siniset silmänsä Heljä-äidin puoleen. "Miksi noin kaunis orava asuu haavoittuneessa puussa?"

"Voi tyttöni", äiti vastasi. "Tuota sinun on kysyttävä isältäsi, sillä isäsi on viisas, isänmaallinen."

Heljä-äiti katsahti palvovasti mieheensä, reservin kapteeni Teräkseen, ja tuuli heilutteli hänen oljenvärisiä pitkiä hiuksiaan. "Toivo rakas, tyttäremme kysyy vakavia."

"Niin", sanoi Toivo. "Lapsemme ovat jo isoja ja heidän on aika ymmärtää, mistä Liitossa on kyse."

"Tarkoittaako isä avioliittoa?" kysyi Tarmo, joka oli vakaasti varttuva kansallismielinen nuorimies.

"Kuulkaas lapset", lausui Toivo-isä. "Silloin kuin isä ja äiti menivät naimisiin, avioliitossamme eivät astuneet vihille vain suomalainen mies ja suomalainen nainen, vaan siellä olivat läsnä myös Jeesus ylimääräisenä sulhasena ja Suomi-neito morsiamena."

"Ihanko totta?" ihmetteli Aino silmät ymmyrkäisinä.

"Niin", sanoi Toivo. "Ja kuten te tiedätte, Suomi-neito joutui sodissa raiskatuksi. Kuinka voisikaan kansallismielinen mies olla täysin onnellinen niin kauan kuin Suomettarelta puuttuu toinen käsivarsi ja karjalainen hameenhelma?"

"Ja Sallaakin näykittiin ennen kuin nuorikoksi ehti", päivitteli Heljä-äiti.

"Voi sehän on ihan kuin äitimme olisi haavoittunut sodassa!" huudahti Aino-tyttönen. Tarmo katseli leuka tanassa vakaasti mutta päättäväisesti itää kohti.

"Nyt tiedätte", sanoi Toivo-isä, "että avioliitossa on kyse paitsi heteroseksuaalisen miehen ja heteroseksuaalisen naisen pyhästä liitosta, myös valasta, joka koskee isänmaatamme ja sen koskemattomuutta."

"Vielä se Karjala otetahan takaisin", puuskahti Tarmo-poika. "Sitten liehuu Viipurin linnassakin taas Suomen sinivalkoinen lippu."

Kuin taikaiskusta, ehkä Herran johdatuksesta, olivat he sillä hetkellä tulleet paikalle, jossa tuulessa hulmusi rivi Suomen tasavallan valkeita siniristilippuja. Kuinka kauniilta ne näyttivätkään tummanvihreää kuusimetsää vasten! Sillä hetkellä Tarmosta tuntui kuin liput olisivat hulmunneet heidän sydämissäänkin, pakahtuvina rakkaudesta isänmaahan.

Mutta samalla hetkellä alkoi Suomen kesälle niin ominainen hellä tihkusade. Se ropisi taivaalta heidän päälleen ja kasteli vaatteita. Mutta eihän suomalaista kansallismielistä perhettä ole sokerista tehty, eihän.

"Tulkaa", sanoi Tarmo tarmokkaasti. "Luo lippujen."

Lippujen luona olikin pieni katos, linja-autopysäkki. He odottelivat siinä hetken, kunnes sade loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Aurinko paistoi taas pilvien välistä, ja taivaalle piirtyi sateenkaari.

"Katso isä!" Aino huudahti. "Sateenkaari! Isä, isä, onko sateenkaaren päässä ruukku kultaa?"

Toivo-isä loi vakavan katseen saateenkaaritetulle taivaalle, ja virkkoi sitten: "Ei siellä mitään kultaruukkua ole, tyttöseni. Se on vain kukkahattutätien keksimä satu. Ja taivaalle se sateenkaari kuuluukin, ei kirkkoon sisälle."

Niin vietti Teräksen perhe isän ja äidin hääpäivää ydinperheen parissa.

Irina ymmärtää yskän

Irina on inkeriläistaustainen maahanmuuttajatyttö. Kerran oli hän lähtenyt ulos ystävättäriensä Ljudmilan ja Nadeždan kanssa. He halusivat katsella suuriruhtinaskunnan pääkaupungin Helsingin viehättävää saksalaisvaikutteista keskustaa. Perjantai-iltapäivän kunniaksi olivat tytöt pynttäytyneet mitä muodikkaimmin ja postanneet itsestään keikistelykuvia Vkontakteen.

"Oi, kuinka puhtaan valkea se on!" huudahti Irina kun he tulivat Senaatintorille ja katselivat valkoisen protestanttisen Suurkirkon mahtavaa hahmoa, josta katolisille ja ortodokseille ominainen kuvainpalvonta oli puhdistettu pois pystyttämällä sisälle valtavat Lutherin ja Melanchthonin patsaat.

"Mutta kukas tuo on?" ihmetteli Ljudmila, kun he tulivat tsaari Aleksanteri II:n patsaan tykö. "Sehän on... Sehän on meidän keisarimme Aleksanteri!"

"Miten on mahdollista että suomalaiset ovat jättäneet sen tänne? Suomalaisethan vihaavat meitä", huomautti Nadežda hämmentyneenä.

"Emme suinkaan", puuttui silloin lähellä seisoskellut kanta-asukas puheeseen. "Huolimatta kaikista niistä vääryyksistä, joita pieni Suomen kansakunta on kohdannut suuren itäisen naapurimaansa taholta, me suomalaiset teemme eron äidinmaanne stalinilaisen aikakauden ja muunkin imperialismin sekä toisaalta noihin tragedioihin perin syyttömien yksityisten kansalaisten välillä."

Nuorukainen oli iältään vasta poikanen, vaalea ja olkitukkainen - sikäli kuin hänellä tukkaa oli, olihan hän kansallismielinen eikä mikään pitkätukka. Mutta oli hänen taivaansinisissä silmissä silti jo jotakin vakavaa, kuin sotaveteraanin viisas katse. Mietteliäästi hän kohotti kasvonsa kohti Engelin rakennusten takana näkyvää aurinkoa, hänen leukansa kaari oli miltei germaaninen.

"Saanen esittäytyä, nuoret neidot", hän lausui. "Nimeni on Tarmo Teräs, olen kansallismielinen poika."

Irina, Nadežda ja Ljudmila kikattivat ja tirskuivat.

"Voi, me kun luulimme, kotikielisemme agitaation ja eräiden Suomessa toimivien dosenttien paljastamien seikkojen perusteella, että täällä Suomessa venäläistä tyttöä ja naista alati kohdellaan pahoin. Että lapsemme riistetään meiltä ja meitä kutsutaan ilotytöiksi."

Tarmo yskäisi tähän kansallisen arvokkaasti, kuten hän oli havainnut setänsä varatuomari Väinö Valkeisen yskähtelevän virallisissa asiayhteyksissä.

"Ei suinkaan, neiti hyvä", hän lohdullisesti virkkoi, ja venättäret viehkeästi vaihtoivat katseita. "Te olette tulleet osaksi kaikkialla rehottavaa suomalaisen heimon vastaista parjauskampanjaa, joka surettaa nuorta isänmaallista sydäntäni. Todellisuudessa me kansallismieliset suomalaiset olemme kohteliaita ja asiallisia vieraillemme. Seuratkaa minua, niin ymmärrätte."

Tytöt seurasivat Tarmoa kuuliaisesti, kuten naisen aina kuuluukin miestä kunnioittaa. Keskustelunsa lomassa kulkivat he kujaa pitkin kohti Kauppatoria ja näkivät edessään liikennevalot.

"Katsokaahan neidit", Tarmo viittasi joukkoon vaaleita, asiallisesti käyttäytyviä kantasuomalaisia, jotka odottivat tunnollisesti vuoroaan punaisen liikennevalon palaessa. "Meillä Suomessa noudatetaan sääntöjä. Tietä ei sovi ylittää, jos on punainen valo. Tiedättehän te venäläisinä, että punainen merkitsee pysähtyneisyyttä."

Pian olivat he Kauppatorilla, jossa Ljudmila ihasteli valkeita lokkeja. "Täällähän saa vapaasti ruokkia lokkeja vaikkapa jäätelöannoksilla", huudahti Nadežda. "Kuinka ihmeellisen vapaata maassanne onkaan!"

"Niin", sanoi Tarmo jäyhästi. "Emme me suotta taistelleet vapaussodassa, talvisodassa ja jatkosodassa vapautemme puolustamiseksi punaiselta tyrannialta."

Mutta tuntui, että tyttöjä huoletti nyt jo aivan jokin muu asia.

"Kertokaahan gospodin Terjas", tiedusteli Irina. "Mistä se johtuu, että kun me kävelimme halki tämän torin, niin moni suomalainen mies väisteli katseitamme ja käänsi kasvonsa häveliäästi poispäin tai maahan?"

Tarmo yskähti virallisluontoisesti, ja selitti sitten nuoreksi mieheksi kovin viisaalla, kansallismielen vakauttamalla äänellään: "Katsokaahan nuoret neidit, suomalainen mies on luonnoltansa häveliäs ja vaatimaton, kuin graniitti maaperässämme. Kauniita naisia nähdessämme me emme halua tehdä itsestämme suurta numeroa. Osaamme käyttäytyä täällä kotimaassamme maan tavalla. Toisin on joidenkin vielä tapoihimme tottumattomien tulijoiden kohdalla. Sellaista huonoa käytöstä eteläisiltä mailta tulleilta veljiltämme emme me kansallismieliset suomalaiset miehet mielellämme katselisi. Mutta raittiina ja kohteliaina vaikenemme."

"Voi, nyt asia vasta valkeni minulle", huokasi Irina. "Kuinka ihania suomalaismiehet ovatkaan. Ja komeita vaaleine kutreineen ja koillisine kulmakaarineen."

Vieläkin painoi jokin asia Irina-tyttösen mieltä. Niinpä hän kysyi: "Entä miksi sitten niin monet suomalaiset naiset häpeilemättä tuijottavat meitä, kuin olisimme rikkoneet jotain lakia suorastaan?"

Tarmo yskähti hyväntahtoisesti. "Kuulkaa, se johtuu vain siitä, että olette pukeutuneet niin muodikkaasti ja kauneuttanne erityisesti esiin tuovalla tavalla. Suomalainen nainen on käytännöllinen ja vaatimaton soturien tytär, sisar ja äiti. Hän tuo esille vaatimattomuuttaan eikä siksi hyväksy turhamaisuutta myöskään sisariltaan."

"Voi, emme tuota tienneet!" huudahti Nadežda. "Kuinka olimmekaan ajattelemattomia suomalaisia sisariamme kohtaan!"

"Ei hätää", sanoi Tarmo. "Pohjolan suurin tavaratalo Stockmann on tuossa lähellä. Voitte ostaa sieltä suomalaisen tekstiiliteollisuuden korkealaatuisia tuulipukutuotteita, jotta varmasti välttäisitte kaikenlaiset väärinkäsitykset kanta-asukkaiden taholta."

"Voimmeko ennen suomalaisen katumuodin mukaisten tuulipukujen hankkimista ottaa valokuvia Presidentin linnasta ja Päävartiosta, kuten nuo kiinalaiset tekevät?" tiedusteli Ljudmila.

"Voitte!" virnisti Tarmo kansallisen leveästi. "Suomi näet on vapaa maa, kansallisessa taistelussamme verellä lunastettu."

Tarmo auttaa afrikkalaista

Kesän seesteinen aurinko paistoi siniseltä, valkeiden hattarapilvien laikuttamalta taivaalta. Suomalainen nuori, Tarmo Teräs, oli lähtenyt iltapäiväkävelylle itähelsinkiläiseen lähiöön. Valkokylkiset koivut huojuivat miedossa tuulessa ja suomalaisen käytännönläheisen insinööritaidon arkkitehtoniset tyylinäytteet kohosivat yhdenmukaisissa riveissä huolellisesti asfaltoidun kävelytien molemmin puolin.

Täällä ei autoja saa paikoittaa villisti mihin sattuu, ajatteli Tarmo ylpeänä. Tämä on Suomi.

Vastaan tuli hyvinpukeutuneita, keskiluokkaista elämää viettäviä tavallisia suomalaisia, joista osa kulkiessaan puhui kännyköihinsä. Muukalaisilla ei täällä ollut tarvetta pysähdellä keskustelemaan ventovieraiden kanssa kadulla vastaan tullessaan, vaan kaikille suotiin lähtökohtainen yksityisyytensä. Moderni teknologia mahdollisti kuitenkin samanaikaisesti kommunikoinnin omien kavereiden kanssa. Tarmokin näpytteli tarmokkaasti tekstiviestejä kulkiessaan.

Äkkiä hänen katurauhansa rikkoutui äänekkääseen mölinään, joka tarkemmin tarkasteltuna näytti lähtevän ostarin kulmilla notkuvasta tummanpuhuvasta nuorukaisesta, joka oli sonnustautunut löysiin vaatteisiin ja epäsuomalaisittain turhan yläviistoon sojottavaan lippalakkiin.

Mustanpuhuva poika näytti siinä puhuvan kalliiseen älypuhelimeen. Hänellä oli myös kultasormuksia eikä näyttänyt olevan kiire mihinkään, ainakaan töihin.

Kohteliaana suomalaisnuorena Tarmo suhtautui myönteisesti ilmeisen afrikkalaistaustaiseen tulijaan, joka toi väriä suomalaisen lähiön elämänmenoon. Tarmo ojensi reippaasti jäntevän vaaleanpunaisen kätensä ja tervehti ystävällisesti afrikkalaistaustaista kanssaihmistään.

Afrikkalainen ihmetteli, miksi Tarmon puhelin oli paljon vanhempaa mallia kuin hänen, ja miksi Tarmolla oli Facebookissa paljon vähemmän kavereita kuin afrikkalaisella, kutsukaamme häntä tässä tarinassa vaikkapa Abdi Samboksi.

Tarmo kertoi Abdille, että suomalaiset ovat usein yksinäisiä ja joutuvat elämään vaikeissa, ankarissakin oloissa. Suomessa on iät ajat ollut kylmää - ei leppoisaa troopillista ilmanalaa, jossa herkulliset hedelmät roikkuvat puissa ilmaiseksi täyttämässä kenen tahansa vatsoja. Suomessa lapset ovat joutuneet elämään kovaa elämää, kuokkimaan soita, raivaamaan metsiä, polttamaan kaskea, järsimään pettuleipää ja taistelemaan Karjalassa vapautensa puolesta.

Abdi afrikkalainen ihmetteli valkoiset silmät ymmyrkäisinä tummassa naamassa loistaen, kuinka suomalaiset olivat ahkeruudellaan ja ankaralla työllä nostaneet tämän yhteiskunnan turvesoiden ja kosteiden korpien kätköistä. Hän katsoi Tarmoa suoraan tämän syvänsinisiin silmiin ja ymmärsi. Suomalainen oli purrut hammasta. Ei hänen tarvinnut käyttää liikoja sanoja kertoakseen, mistä kaikessa oli kysymys.

"Minäpä tiedän", huudahti Abdi afrikkalainen. "Lähden seuraavalla koneella takaisin Somaliaan kehittämään omaa alkuperäistä kotimaatani. Unelmani on, että se olisi kerran yhtä ahkera ja työteliäs yhteiskunta kuin Suomi, ja että siellä vallitsisi samanlainen rauha."

Mentyään kotiin pakkaamaan Abdi päätti myös poistaa turhat kaverit Facebookistaan, lakata ottamasta itsestään peilikuvia kännykkäkameralla sekä puhua vastedes julkisilla paikoilla hiljaisemmalla äänellä kännykkäänsä.

Muutamaa päivää myöhemmin Tarmo oli ottanut säädyllisessä avioliitossa elävät vanhempansa, insinööri, reservin kapteeni Toivo Teräksen ja rouvansa ompelijatar Heljä Teräksen, mukaansa Helsinki-Vantaan palvelumyönteiselle lentokentälle, saattaakseen uuden tummanpuhuvan ystävänsä kotimatkalle kohti Mogadishun kuumankosteaa palmujen katvetta.

Siellä heiluttivat nyt iloisesti käsiään liinatukkaiset vaaleat suomalaiset, kun afrikkalaispoika keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja lampsi löysissä vaatteissaan letkeästi konetta kohti. Olivat vieraanvaraiset suomalaiset vielä antaneet hänelle halal-poronlihaa ja eräpuukon viemisiksi. Kuinka ystävällistä väkeä suomalaiset olivatkaan! Puukon joutui Abdi tosin sijoittamaan ruumaan meneviin matkatavaroihin, sillä suomalaisilla lentokentillä kannetaan aiheellista huolta kaikkien turvallisuudesta.

Lentokoneen ikkunasta Abdi katseli etääntyviä viheriöiviä metsiä, joita ei ollut hakattu polttopuiksi eikä ylilaidunnettu aavikoiksi. Puhdasvetiset siniset järvet kimmelsivät puiden siimeksessä ja Itämeren lempeät aallot huuhtelivat jääkausien sileiksi ja särmättömiksi hiomia graniittisia rantakallioita. Yhtäkään rannikolle dumpattua ruosteista tankkeria tai merirosvovenettä ei näkynyt. Valkeina ja huolettomina seilasivat siviilipurjeveneet pitkin vapaan saariston rantoja.

Abdi oli oppinut paljon Suomesta, kiitos Tarmon, joka oli avannut hänelle kunnioituksen Suomea ja suomalaisuutta kohtaan. Mahtaisiko Somaliasta piankin tulla Suomen kaltainen, hän pohti, ja loi haaveilevan katseensa loittonevaan pohjoiseen taivaanrantaan.